RIM-66 Standard

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
RIM-66 Standard
Standard Missile.jpg
Tyyppi Ilmatorjuntaohjus
Valmistaja Raytheon
Valmistusmaa Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Valmistusvuodet 1967–
Tekniset tiedot
Tehokas kantama 74–170 km

RIM-66 Standard on keskimatkan ilmatorjuntaohjus joka kehitettiin alun perin Yhdysvaltain laivaston käyttöön. Ensimmäisen kehitysversio SM1:n oli määrä korvata 1950-luvulla kehitetyt RIM-2 Terrier ja RIM-24 Tartar -ohjukset.[1]

Standard MR ja ER käyttävät samaa ohjusta. Niiden erona on ER:ään lisätty apumoottori. Parannuksia ovat muun muassa hydraulisen ohjauksen korvaaminen sähköisellä ja puolijohde-elektroniikan käyttöönotto, joilla on parannettu viansietoa ja lyhennetty valmiusaikaa.[1]

SM-1RM[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

RIM-66A SM-1MR Block I/II/III/IV[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

YRIM-66A:n koelennot alkoivat 1965 ja Yhdysvaltain laivasto otti 1967 RIM-66A Block I:n operatiiviseen käyttöön. Järjestelmässä oli sama Mk 27 rakettimoottori kuin RIM-24 Tartarissa, 62 kilogramman Mk 51 taistelukärki ja tutkaan perustuva hakupää.[1]

Pienet parannukset johtivat versioihin Block II, III ja Block IV, joka on varsinainen tuotantoversio. Ohjuksessa on tehty muun muassa kehittynyt ECCM, lyhennetty minimilaukaisuetäisyyttä ja lyhenetty laukaisuaikaa. Block IV otettiin operatiiviseen käyttöön 1968 ja pääosa Block III ohjuksista on modernisoitu Block IV tasoon myöhemmin.[1]

RIM-66B SM-1MR Block V[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Block V:ssä oli suurempia muutoksia, jolloin se sai tunnuksen RIM-66B. Muutokset johtivat parempaan luotettavuuteen. Niitä olivat uusi nopeammin reagoiva automaattiohjaus, tehokkaampi Aerojet Mk 56 -rakettimoottori ja uusi Mk 90 -taistelukärki. Ohjuksen pituus kasvoi muutosten seurauksena 25 senttimetriä ja samalla kantama kasvoi 45 prosenttia.[1]

RIM-66E SM-1MR Blocks VI/VIA/VIB[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Block VI oli viimeinen versio SM-1-ohjuksesta ja se sai tunnuksen RIM-66E. Ohjukseen oli asennettu SM-2-ohjuksessa käyttöönotettu monopulssietsin ja uusi Mk 45 Mod 4 -sytytin. Ohjuksen valmistus alkoi 1980 ja Yhdysvaltain laivasto otti ohjuksen operatiiviseen käyttöön 1983. Mallin alamalleja ovat RIM-66E-1/3/7/8, joissa alamalleissa 3 ja 8 on SM-2 ohjuksessa käyttöönotettu Mk 115 -taistelukärki. Block VIA (RIM-66E-5) ja Block VIB (RIM-66E-6) ohjuksissa on Mk 115 taistelukärki ja Mk 45 sytyttimen uudempia versioita, jotka havaitsevat pienemmän tutkapinnan omaavat maalit.[1]

RIM-66E oli käytössä kaikissa Tartar-järjestelmää käyttävissä aluksissa, jotka eivät olleet modernisoitu ja Oliver Hazard Perry -luokan fregateissa, joissa oli käytössä Mk92-tulenjohtojärjestelmä. Ohjus poistettiin Yhdysvaltain laivaston käytöstä 2003, joskin sen käyttö jatkunee vientimaissa vuoteen 2020-luvulle saakka.lähde?

SM-2RM[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SM-2MR eli Standard Missile 2 Medium Range kehitettiin Yhdysvaltain laivaston Aegis-järjestelmällä varustettujen sotalaivojen ilmapuolustuksen ohjukseksi. Ohjus on varustettu puoliaktiivisella tutkahakupäällä, jota käytetään ainoastaan lentoradan loppuosalla. Lähestymisessä on käytössä uudistettu inertiaohjausyksikkö ja uudistettu ohjelmoitava Mk 2 autopilotti. Aegis-järjestelmässä autopilotti ohjelmoidaan ennen laukaisua AN/SPY-1-tutkalta saatujen tietojen mukaan. SM-2MR ohjuksen tehokas torjuntaetäisyys on 60 prosenttia suurempi kuin SM-1MR:n. Komento-ohjaus mahdollistaa tehokkaamman lentoradan ja maalin valaisututka (esimerkiksi AN/SPG-62) mahdollistaa tehokkaamman maalinpaikannuksen. Ohjuksessa on myös uusi monopulssietsin lämpöhakeutumiseen, mikä parantaa häirintäsietoisuutta.[1]

RIM-66C/D SM-2MR Block I[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SM-2MR Block I sai tunnuksen RIM-66C. Ohjukseen asennettiin Mk 115 taistelukärki. Se tuli palvelukseen 1978 ja oli tuotannossa vuoteen 1983. RIM-66D oli oli ohjuksen Tartar-järjestelmän aluksille suunnattu päivitys.[1]

SM-2 Block I -versio NTU-päivitykseen (New Threat Upgrade). Siinä oli inertiasuunnistusta hyödyntävä automaattiohjaus kaikissa lennon vaiheissa paitsi loppuvaiheessa jossa se hakeutui maaliin puoliaktiivisesti tutkan ohjauksessa. Tämä versio ei ole enää käytössä, jäljellä olevat ovat joko modifioitu uudemmiksi versioiksi tai varastoitu.lähde?

RIM-66G/H/J SM-2MR Block II[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nopeampien ja liikehtimiskykyisempien maalien torjuntaa varten SM-2 Block II -versiossa otettiin käyttöön uusi Thiokol Mk 104 -rakettimoottori, joka lisäksi lähes tuplasi kantaman. Lisäksi ohjusten taistelukärki uusittiin. RIM-66G oli tarkoitettu AEGIS-järjestelmään Mk26 laukaisualustalle. RIM-66H on puolestaan tarkoitettu AEGIS:in pystysuoralle Mk41 VLS laukaisualustalle. RIM-66J on versio Tartar-järjestelmän aluksille. Ohjus otettiin operatiiviseen käyttöön 1983.[1]

RIM-66K/L/M SM-2MR Block III/IIIA/IIIB[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SM-2MR Block III:ssa esiteltiin paranneltu Mk 45 Mod 9 sytytin, mikä paransi matalallla lentävien kohteiden torjuntakykyä. Block IIIA:ssa on uusi Mk 125 taistelukärki, jossa on suurempi sirpalekoko ja Aegis ja VLS aluksille suunnatussa Block IIIB:ssä yhdistetty tutka/infrapuna hakupää. RIM-66K on Tartar-aluksille suunnattu, mistä on kaksi eri versiota RIM-66K-1 Block III ohjuksille ja RIM-66K-2 Block IIIA ohjuksille. Aegis-aluksille on samoin kaksi alaluokkaa RIM-66L-1 ja RM-66L-2. Mk 41 VLS siiloihin asennettavalla RIM-66M versiolla on samat kaksi alatyyppiä ja kolmas RIM-66M-5, joka on Block IIIB versio. Block III version valmistus alkoi 1991.[1]

Kaikki Yhdysvaltain laivaston III ja IIIA -versiot on päivitetty IIIB:ksi. Block IIIA -versiota on Japanin itsepuolustusvoimien laivastolla Kongo- ja Atago-luokan aluksilla. Myös Espanjan ja Etelä-Korean laivastoilla on niillä varustettuja AEGIS-järjestelmiä. Alankomaiden ja Saksan laivastoilla on IIIA-ohjuksia omiin Thalesin toimittamissa ilmatorjuntajärjestelmissä.lähde?

Tämä aseisiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]