Puoliakustinen sähkökitara

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Puoliakustinen sähkökitara, ns. "orkesterikitara": Gibson ES-175, jonka kopassa ovat puoliakustiselle kitaralle tyypilliset viulu-tyyppiset F-aukot ja PAF-mikrofonit.

Puoliakustinen sähkökitara on sähkökitara, jonka koppa on tavallisista lankkusähkökitaroista poiketen ontto. Sen sointiväri on kaikukopan vuoksi pehmeämpi ja pyöreämpi kuin lankkusähkökitaran ja siksi se on erityisen suosittu esimerkiksi jazzkitaristien keskuudessa. Puoliakustisia kitaroita sanotaankin usein jazzkitaroiksi.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gibson-kitarayhtiölle vuosina 19201924 työskennelleen Lloyd Loarin sanotaan keksineen puoliakustisen sähkökitaran suunnitellessaan mikrofoniprototyyppejä akustisen kitaran äänen vahvistamiseksi.[1]

Loarin keksinnöt eivät kuitenkaan kantaneet pitkälle, ja vasta 1930-luvulla Rowe-DeArmond -yhtiö alkoi valmistaa ensimmäisenä maailmassa erikseen myytävää akustisen kitaran kaikuaukkoon kiinnitettävää sähkömagneettista mikrofonia vahvistamaan kitaran luonnollista sointia.[1]

Vuonna 1935 Gibson-kitarayhtiö valmisti ensimmäisen varsinaisen puoliakustisen sähkökitaran, Gibson ES-150, kiinnittämällä F-aukkoiseen akustiseen kitaraan yhden suuren mikrofonin kaulan alapuolelle. Mikrofonissa oli yksi napakappale, jonka ympärille oli kierretty käämi. Napakappaleen kaksi suurta magneettia olivat kopan sisällä kiinnitettynä kitaran kanteen. Kiinnitysruuvit antavat tunnusomaisen ulkonäön rakenteelle.[1]

Jazzkitaristi Charlie Christian alkoi käyttää kyseistä mallia ja soitti sitä niin taitavasti, että kitaran mikrofoni nimettiin Charlie Christian -mikrofoniksi.[1]

Gibson esitteli 1950-luvulla myös muita malleja ja 1960-lukuun mennessä monet huippukitaristit olivat alkaneet suosia puoliakustisia kitaroita.[1]

Puoliakustisen kitaran pyöreä ja pehmeä sointiväri perustuu sen kaikukoppaan, joka resonoi kielten soidessa ja näin antaa kitaralle sen tunnusomaisen soinnin. Puoliakustisissa kitaroissa käytetään myös hyvin usein erityisiä PAF-humbuckereita, joiden sointi on myös pehmeä ja pyöreä. Joissakin malleissa sointia pehmennetään entisestään käyttämällä puusta valmistettua tallaa.[1]

Varsinainen puoliakustinen sähkökitara[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisiä valmistettuja puoliakustisia kitaroita, joissa oli sähkömagneettinen mikrofoni, sanottiin yleensä vain onttokoppaisiksi kitaroiksi tai orkesterikitaroiksi. Näiden ongelmana on kuitenkin aina ollut erityisesti korkeilla äänenvoimakkuuksilla soitettaessa kopan voimakas resonointi ja äänen kierto, mikä aiheutti mikrofonien voimakasta vinkumista.[1]

1950-luvun lopulla Gibson-kitarayhtiö ratkaisi tämän ongelman esittelemällä sarjan litteäkoppaisia, varsinaisia puoliakustisia sähkökitaroita, joiden kaikukoppa oli pienempi, mikä vähensi kiertoa. Kitaran kansi ja pohja olivat kuperat, ja kannessa oli myös F-aukot kuten perinteisessä onttokoppaisessa sähkökitarassa.[1]

Puoliakustisessa kitarassa oli lisäksi koko kopan pituinen puupalkki mikrofonien alla. Palkki oli myös koko kopan paksuinen ja kiinni kannessa ja pohjassa ja näin vähensi kopan resonointia ja äänen kiertoa sekä lisäsi sustainia eli aikaa, jonka kielet soivat niiden näppäilyn jälkeen.[1]

Mikrofonien asennus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suurikoppaisten puoliakustisten kitaroiden mikrofonit voidaan asentaa kitaraan kahdella tavalla: joko yleisen käytännön mukaan upottamalla ne kitaran kanteen tai käyttämällä ns. "kelluvia" mikrofoneja, jotka on asetettu suoraan kitaran kannen päälle pienillä kiinnikkeillä. Kelluvat mikrofonit antavat vielä pehmeämmän soinnin, koska ne eivät ole yhtä lailla kosketuksissa kitaran runkoon kuin upotetut mikrofonit.

Jotkut kitaristit pitävät kelluvamikrofonisia orkesterikitaroita varsinaisina jazzkitaroina. Muun muassa Ibanezin George Bensonille valmistamassa nimikkomallissa on kelluvat mikrofonit.

Muita tunnettuja puoliakustisia kitaroita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vantage-puoliakustinen sähkökitara

Tunnetuimmat puoliakustiset kitarat lienevät Gibsonin valmistamia, mutta toisen maailmansodan jälkeen muun muassa Gretsch ja Guild alkoivat valmistaa puoliakustisia ja onttokoppaisia kitaroita. Gibson joutuikin kilpailemaan näiden yhtiöiden kanssa puoliakustisten kitaroiden markkinoista.[1]

Danelectro alkoi puolestaan 1960-luvulla valmistaa halvemman hintaluokan onttokoppaisia kitaroita. Nämä muistuttivat ulkoisesti lankkusähkökitaraa, mutta niiden masoniitista tehty koppa oli ontto eikä niissä ollut F-aukkoja. Kitarassa oli myös ns. Lipstick-mikrofonit ja kitara kokonaisuudessaan oli täysin omaa luokkaansa sekä soinniltaan että ulkonäöltään.[1]

Myös Fenderillä on joitakin puoliakustisia malleja: mm. Telecasteriin perustuva Telecaster Thinline. 1960-luvulla erittäin suosituksi tulivat myös Rickenbackerin puoliakustiset mallit, jotka ovat pysyneet lähes muuttumattomina näihin päiviin saakka ja ovat erittäin suosittuja ja laadukkaita instrumentteja.[1]

Myös Brian Mayn itse valmistama kitara, jota hän on käyttänyt jo 45 vuotta, on onttokoppainen, vaikkei siinä ole F-aukkoja. May porasi kitaran koppaan akustisia taskuja, jotka aiheuttivat kopan resonoinnin ja kitaralle sen omintakeisen soinnin.[1]

2000-luvun alkupuolelta asti puoliakustisia kitaroita on löytynyt jo halvempiin kitaroihin erikoistuneiden valmistajien mallistoista siinä missä muitakin kitaroita. Myös puoliakustiset bassot ovat yleistyneet markkinoilla ja niiden sointiin resonoiva kaikukoppa vaikuttaa samalla tavalla kuin sähkökitaroihinkin.

Tunnettuja kitaristeja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäinen Gibson ES-150 vuodelta 1953, tämän mallin Charlie Christian teki tunnetuksi. Kopassa on nähtävillä kaulan alapuolella nk. Charlie Christian -mikrofoni.

Tunnettuja puoliakustisia käyttäviä kitaristeja ovat muun muassa Roy Orbison, Chuck Berry, Pat Metheny, Biréli Lagrène, George Benson, Alvin Lee, Ted Nugent, Charlie Christian, Freddie King, Eddie Cochran, John Lee Hooker, ja B. B. King joka alkuaikoina soitti Gibsonin ES-355 -mallia. Hän ei kuitenkaan pitänyt kitaran kaikukopan aiheuttamasta kierrosta ja yritti eliminoida sitä tunkemalla kaikukopan täyteen pyyhkeitä. King ratkaisi ongelman lopulta teettämällä Gibsonilla oman nimikkomallinsa, "Lucillen", jonka muoto ja ulkonäkö perustuvat ES-355 -malliin, mutta sen runko on umpipuuta.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o Denyer, Ralph: Suuri kitarakirja. Porvoo: WSOY, 1992. ISBN 951-0-20072-7 (nidottu). Sivu 54

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

George Benson soittamassa Ibanezin kelluvamikrofonista orkesterikitaraa.