Peruskuivatus

Peruskuivatus on termi, jolla tarkoitetaan valtaojien ja purojen kaivua peltojen kuivatuksen parantamiseksi. Peruskuivatuksella tarkoitetaan myös pengertämistä ja perkaamista. Peruskuivatuksen avulla luodaan edellytykset salaojitukselle.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähes tulkoon kaikki Suomen maatalousalueiden purot on perattu. Nykypäivänä perkaukset liittyvät aikaisemmin perattujen uomien kunnostamiseen. Suomen ilmaston vuoksi Suomessa edellytetään tehokkaampaa peruskuivatusta kuin muissa maissa.

Asutus on Suomessa alkujaan keskittynyt vesistöjen varsille lähinnä kulkuyhteyksin takia. Ongelmia viljelyksille tuolloin aiheuttivat vuosittain toistuvat kevättulvat, vaikka ne toivatkin mukanaan hedelmällistä lieteainesta ja ehkäisivät niittyjen sammaloitumista, haitallista tulvimista pyrittiin kuitenkin ehkäisemään. Työ oli yksityisille taloudellisesti mahdoton tehtävä, minkä takia valtiovalta otti sen itselleen 1700-luvulla ja ryhtyi tukemaan toimintaa. Vuonna 1799 perustettiin Suomea varten oma koskenperkaustoimikunta, jonka seurauksena vesistöjen perkaaminen vilkastui Lounais-Suomessa, vuonna 1816 edellisen korvasi koskenperkausjohtokunta.

1800-luvun alkupuolella toteutettiin useita satoja järvenlaskuja ja jokien perkauksia, mutta vuosisadan loppupuolella niistä alettiin luopua, koska ne eivät tuottaneet riittävän hyviä niittymaita. Tuohon aikaan oli tarkoituksena kasvattaa rantaniittyjä karjan rehuntarpeeseen eikä niinkään peltopinta-alaa. Hankkeet olivat 1800-luvun teknisen kehityksen huomioiden erittäin suuria, jossa uutta maata syntyi kymmeniätuhansia hehtaareja.

Soiden raivaamisen tiedetään alkaneen Pohjanmaalla jo 1600-luvulla, jolloin myös purojen perkaamisesta ja valtaojien kaivamisesta muodostui välttämätön toimenpide suurempien vesimassojen johtamiseksi kuivattavalta alueelta pois. Vuonna 1681 säädettyjen ohjeiden mukaan tuli valtaojan syvyyden olla 60 cm ja vuonna 1868 osanottovelvollisuus yhteisiin ojiin syveni 75 cm. Vuonna 1902 säädettiin laki, jonka mukaan osanottovelvollisuus yhteisiin ojiin tuli toteuttaa siten että pelto voitiin kuivattaa 90 cm:n syvyyteen, mikäli siitä ei aiheudu hyötyjä suurempia kustannuksia. Lakisääteinen peltojen kuivatussyvyys nostettiin 120 cm:n vuonna 1951.

Kaivettavien vesiväylien vedenjohtokyky riippuu väylän syvyyden lisäksi pohjanleveydestä ja luiskien kaltevuudesta. Pienin valtaojan pohjanleveys oli 40-50 cm ja syvyys 150 cm 1950-60-luvuilla. Kivennäismailla luiskien kaltevuus oli yleensä 1:1,125, jolloin ojan pintaleveydeksi tuli 4 metriä. Tehokkaimmaksi työvälineeksi tällaisten valtaojien kaivamiseksi todettiin telatraktorilla vedettävä valtaoja-aura. Se soveltui erityisesti vanhojen lapiolla kaivettujen ojien syventämiseen 40-60 cm:llä. Koneyhdistelmän työsaavutus oli noin 200-400 metriä valmista ojaa tunnissa.

Perkaustöiden suorituksesta ja rahoituksesta vastaisi 1950-luvulla maataloushallituksen insinööriosasto. Ennen töiden aloittamista tuli laatia kuivatussuunnitelma, jossa hyödynnettiin ilmakuvia tai niiden puuttuessa alueen maastokarttoja. Suunnittelussa huomioitiin vanhojen vesilinjojen ja purojen mutkaisuus, joita pyrittiin oikaisemaan mahdollisimman kustannustehokkaasti parhaan mahdollisen hyödyn saavuttamiseksi. Ennen varsinaisen kaivuutyön aloittamista suoritettiin maastomittauksia muun muassa alueen kaltevuussuhteista eli vaaitusta.^[1]

Perusperkauksen ekologiset vaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisen maatalousuomien perkauksen seurauksena virtavesille ominainen eliöstö heikentyy. Peratussa uomassa puuttuu leveys- ja syvyysvaihtelut. Uomien monimuotoisuutta köyhdyttävät pensas- ja puukasvillisuuden raivaaminen. Ekosysteemi häiriintyy uoman perkauksen yhteydessä, sillä se on iso konkreettinen ympäristömuutos. Veden liettyminen, laadun heikkeneminen ja sameneminen ovat vesieliöitä haittaavia vaikutuksia. Luonnonuomiin kuuluneet tulva-alueet ja kosteikot usein katoavat peruskuivatustoiminnan seurauksena.