Vaaitus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vaaituskoje.

Vaaitus on maaston korkeussuhteiden mittaukseen kehitetty menetelmä, johon käytetään vaaituskojetta ja -lattaa. Vaaituksen suorittaja mittaa vaakasuorin tähtäyksin kahden pisteen välinen korkeuseron pystysuoriin lattoihin, joiden asteikko kasvaa alhaalta ylöspäin. Korkeuseron laskemiseksi mittaaja tekee lattaan yleensä kaksi havaintoa, joista ensimmäinen on taaksehavainto ja toinen eteenhavainto.[1] Taaksehavainto tehdään pisteeseen, jonka todellinen korkeus merenpinnan yläpuolelta[2] on jo tunnettu. Tunnettu piste kertoo kojeen vaakatason korkeuden,[1] ja se voi olla esimerkiksi valtakunnallinen, kunnallinen tai paikalle siirretty korkeuspiste.[2] Eteenhavainto mitataan vastaavasti tuntemattomasta tai ennen mittaamattomasta pisteestä. Perinteisessä vaaituksessa vaaituksen suorittaja laskee lopuksi taaksehavainnon ja eteenhavainnon erotuksen, josta selviää pisteiden korkeuksien erotus.[1]

Vaaitusmenetelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pintavaaitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pintavaaituksessa vaaituksen suorittaja ei joudu laskemaan yhtä paljon korkoja käsin. Pintavaaituksessa käytetään erityistä pintavaaituslattaa, jonka asteikko kasvaa ylhäältä alaspäin, siis päinvastaisessa suunnassa kuin perinteisessä vaaituksessa.[1]

Jonovaaitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jonovaaitusta käytetään, kun työskentelyalueen läheisyydessä ei ole valmista pistettä, jonka korkeus on jo tunnettu. Jonovaaituksessa pidemmän matkan päässä työskentelyalueesta etsitään piste, jonka korkeus jo tunnetaan, ja korkeus siirretään lähempänä olevaan pisteeseen. Latta viedään tunnetun korkeuspisteen pälle, ja vaaituskoje asetetaan siten, että vaaituksen suorittaja näkee siitä latan ja mahdollisimman pitkälle kohti aluetta, jonne piste on tarkoitus siirtää. Vaaituskoje mittaa latasta pisteen korkeuden, latta siirretään uuteen paikkaan lähemmäs kohdealuetta, vaaituskone käännetään ja se mittaa jälleen latasta pisteen korkeuden. Sen jälkeen vaaituskoje siirretään lähemmäs kohdealuetta, mutta latta pysyy paikallaan. Lattaa ja kojetta siis siirretään aluetta kohti vuorotellen ja vähitellen siten, että vaaituskoje mittaa korkeuspisteiden arvot pareittain . Vaaitusjonon viimeisen pisteen on oltava myös tunnettu korkeuspiste. Jono voi sulkeutua esimerkiksi lähtöpisteeseen.[1][2]

Tarkkavaaitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun vaaituksen keskivirhe on 0,2...0,5 mm/km, puhutaan tarkkavaaituksesta.[3] Suomessa on tehty vuosikymmenten kuluessa kolme valtakunnallista tarkkavaaitusta. Niiden tarkoituksena oli antaa pohja Suomen korkeusjärjestelmille. Suomen ensimmäinen tarkkavaaitus suoritettiin vuosina 1892 - 1910, toinen vuosina 1935 - 1955 ja kolmas vuosina 1978 - 2004.[4]

Vaaituskoje[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaaituskojetta voi käyttää korkeuksien mittaamisen lisäksi etäisyyksien mittaamiseen, ja jos kojeessa on astekehä, kulmien mittaamiseen.[2]

Vaaituskojeita on kahta päämallia: optisia sekä hydrostaattisia vaaituskojeita. Näistä jälkimmäiset perustuvat vaakasuoran nestepinnan hyväksikäyttöön, kun puolestaan optisia vaaituskojeita lajitellaan vielä kahden pääperiaatteen mukaan. Tasainvaaituskojeisiin, joissa lankaristikolle tuleva tähtäyssäde kallistetaan vaakasuoraan vaaitustasaimen avulla, kun puolestaan itsetasaavissa vaaituskojeissa tähtäyssäde, joka latasta vaakasuorasti tulee, ohjataan kompensaattorin avulla lankaristikolle tähtäyssädettä taittamalla tai siirtämällä lankaristikkoa pystysuunnassa.lähde?

Tasainvaaituskojeet voidaan vielä jakaa rakenteensa perusteella kolmeen ryhmään: yksinkertaiset, keskikokoiset ja tarkkavaaituskojeet. Yksinkertaiset vaaituskojeet sisältävät kolme pääosaa, joista ensimmäinen on jalustaan kiinnitetty runko-osa sekä siinä oleva rasiatasain, jolla kojeen likimääräinen tasaus suoritetaan. Seuraava osa on kaukoputki, jonka lankaristikon kautta kulkee tähtäyskaukoputki. Viimeisenä tulee vaaitustasain, jonka yläpuolella kylläkin on usein vielä yksinkertaisissa kojeissa peili, jonka avulla tasauksessa käytetty kupla on helpompi nähdä. Keskikokoisten vaaituskojeiden merkittävin ero yksinkertaisiin kojeisiin nähden koskee kallistusruuvia, jolla kaukoputkea voidaan kallistaa korkeussuunnassa alhidadiosan suhteen vaaka-akselin ympäri, jotta tasaimen kupla saadaan keskelle ja näin tähtäysakseli saadaan vaakasuoraan.[5]

Toinen jaottelu, jonka avulla tasainvaaituskojeita voidaan ryhmitellä, koskee käyttötarkoitusta. Kojeita voidaan lajitella neljään ryhmään sen mukaan mihin tarkoituksiin kyseisiä kojeita käytetään: rakennus-, insinööri-, yleis- ja tarkkavaaituskoje.

Itsetasaavien kojeiden toiminta perustuu jollain tavoin joko painovoiman (riippuva heiluri) tai vaakasuoran nestepinnan hyväksikäyttöön. Heilurin käyttöön perustuvia heilurikompensaattoreita on neljä erilaista: pystyasentoinen peili, 50 gon kulmainen peili- tai prismayhdistelmä, muut kolmiprismaiset kompensaattorit ja seisova prisma. Muuntyyppisistä kompensaattoreista mainitaan tässä yhteydessä lankaristikon tai objektiivin ohjauskompensaattori ja nestekompensaattori.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Lekman, Lare: VAAITSEMISEN TEORIA Evtek. Arkistoitu 16.3.2008. Viitattu 16.4.2022.
  2. a b c d Takala, Hannu: Arkeologian maastotöiden perusteet, s. 13 - 29. Helsingin yliopisto, 1999. ISBN 951-570-395-6.
  3. Suomen Geoteknillinen Yhdistys: Geoteknisen mittaamisen ja monitoroinnin olennaiset käsitteet ja periaatteet. 2017. Artikkelin verkkoversio.
  4. Poutanen, Markku: Suomen uusi korkeusjärjestelmä N2000. Maankäyttö, huhtikuu 2006. Artikkelin verkkoversio.
  5. Geo-Fennel: KÄYTTÖOHJE GEO FENNEL No.10 VAAITUSKOJEELLE 15.11.1999. Artikkelin verkkoversio.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]