Siirry sisältöön

Papukaijalinnut

Muokkaa linkkejä
Wikipediasta
Papukaijalinnut
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Papukaijalinnut
Psittaciformes
Wagler, 1830
Heimot
Katso myös

  Papukaijalinnut Wikispeciesissä
  Papukaijalinnut Commonsissa

Papukaijalinnut (Psittaciformes) on lintujen lahko, jonka lajit esiintyvät tropiikissa ja subtropiikissa. Niiden merkittävimmät esiintymisalueet ovat Australaasia ja Amazonin allas.

Taksonomista riippuen papukaijalinnut jaetaan heimoihin. Aikaisemmin kaikki papukaijalinnut luettiin kuuluviksi papukaijojen (Psittacidae) heimoon. Sittemmin papukaijoista on erotettu omiksi heimoikseen kakadut (Cacatuidae) ja uudenseelanninpapukaijat (Strigopidae), eräissä luokituksissa heimoja on enemmän, esimerkiksi BirdLife Suomen käyttämässä luokituksessa on lisäksi heimo kaijat.[1][2] Kaikkiaan papukaijalintuja tunnetaan noin 350 lajia.

Nimitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Papukaija-nimitys tulee Suomeen ruotsin sanasta papegoja, joka taas juontaa juuriaan saksan papagei, vanhan ranskan papegai, espanjan papagayo ja arabian ببغاء (babbaḡāʔ) -sanoista. Sana tai sen esimuoto (todennäköisesti tarkoittaen koko papukaijalintujen lahkoa, ei vain papukaijojen heimoa) on ollut Suomessa käytössä ainakin 1600-luvulta lähtien. Nimityksen eri kirjoitusmuotoja ovat olleet esimerkiksi papugaya, papu-caja, papucaja, papucaija, papegoja, papegaija, papukaja, papu-kaija, papukajja ja papukaia. Robinson Crusoen vuoden 1847 käännöksessä papukaijasta oli käytetty nimitystä 'jamaaja'.[3]

Papukaijalinnut-nimitys lyhennetään lemmikkilintuharrastuksessa sanaksi "papukaijat", jolla tarkoitetaan asiayhteydessä yhä edelleen kaikkia näitä koukkunokkaisia, trooppisia lintuja, myös niitä jotka taksonomisesti eivät papukaijojen (Psittacidae) heimoon kuulu.[4]

Anatomia ja fysiologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koko

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hyasinttiara on maailman suurin lentävä papukaija.

Pienimmät papukaijalinnut ovat alle kymmenen senttimetrin pituisia (esimerkiksi pikkukaijaset), suurimmat taas lähestulkoon metrin pituisia ja painavat puolisentoista kilogrammaa (esimerkiksi hyasinttiara).

Tuntomerkit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Papukaijalinnut ovat anatomialtaan harvinaisen yhdenmukainen linturyhmä. Niillä on koukkunokka, jonka yläosassa on kyhmy, lihaksikas tarttumakieli, suhteellisen suuri pää ja tukeva ruumis, sekä jalat, joiden varpaista kaksi osoittaa eteen ja kaksi taakse.[5]

Väritys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Papukaijalinnut ovat usein hyvin värikkäitä. Höyhenyksen väreillä on merkitystä etenkin parinvalinnassa. Suuri osa papukaijojen väreistä syntyy melaniinipigmenteistä. Sinistä väriä melaniinipigmentit tuottavat yhdessä höyhenten rakenteellisten ominaisuuksien kanssa. Papukaijojen kirkkaan punaiset, keltaiset ja oranssit värit eivät synny karotenoideista, kuten monilla muilla lajeilla, vaan yksinomaan papukaijoille ominaisista psittacofulvineista, jotka on nimettykin papukaijojen mukaan. Koska papukaijat näkevät myös ultraviolettia (UV) valoa, ne ovat toistensa silmissä vieläkin värikkäämpiä kuin ihmisten silmissä. Etenkin sukupuolten väliset värierot korostuvat juuri UV-alueella.[6]

Näköaisti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Papukaijalinnuilla on laajempi ja tarkempi värinäkö kuin ihmisellä. Papukaijan näkökyky on linnuillekin harvinaisesti tetrakromaattinen, eli sillä on neljäntyyppisiä tappisoluja, kun ihmisellä on vain kolmentyyppisiä. Kolme papukaijan tappisolutyyppiä vastaa ihmisen tappisoluja, jotka ovat herkistyneet lyhytaaltoiselle, pitkäaaltoiselle ja keskipitkälle valolle. Papukaijan neljäs tappisolutyyppi on herkistynyt lajista riippuen joko violetille tai ultravioletille valolle.[6]

Papukaijalintujen näkö on myös ihmisen näköä “nopeampi”. Lintu näkee esimerkiksi loistelampun välkkeen selvästi erottuvana kuin strobovalon, eikä yhtenäisenä valona kuin ihminen.[7]

Hajuaisti

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Papukaijalintujen hajuaisti on melko kehno, mutta ne kykenevät hajuerotteluun oli kyseessä sitten ruokaan tai pesäpaikkaan liittyvä haju.[8][9]

Ääntely

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Papukaijalinnut ovat hyvin äänekkäitä. Yhdellä lajilla on kymmenestä kahteenkymmentä erilaista ääntä. Papukaijat pitävät monimuotoisilla kutsuhuudoillaan toisiinsa yhteyttä pitkienkin matkojen yli metsässä. Ne varoittavat ääntelemällä toisiaan saalistajista. Ne ääntelevät myös kosiskeluvaiheessa ja ollessaan yhdessä puolisonsa kanssa sekä karkottaakseen tunkeilijat reviiriltään. Poikaset pyytävät emoltaan ruokaa ääntelemällä.[10]

Lemmikkipapukaijat voivat oppia jäljittelemään ihmisen puhetta. Villien papukaijojenkin on havaittu matkivan toisten yksilöiden ääniä. Harmaapapukaijojen on havaittu matkivan myös muiden lintulajien ääniä, ja ne tekevät sitä etenkin ollessaan kumppaninsa kanssa.[10]

Papukaijalintujen kyky matkia ihmispuhetta ei ole pelkkää hupia, vaan viittaa myös siihen, että lintujen aivot ja tapa oppia uutta läpi elämän poikkeavat esimerkiksi laululintujen aivoista[11]. Esimerkiksi munkkiarateilla on todennäköisesti yksilöllinen äänijälki[12] ja eri murteita eri asuinpaikoissa[13]. Eräässä tutkimuksessa papukaijojen puhekykyä tutkittiin liki 900 yksilöllä 73 eri lajista. Lahjakkain puhulaji oli harmaapapukaija. Linnut laajensivat sanavarastoaan eniten nuorena. Suurimmalla osalla lajeista puhumisessa ei ollut eroja sukupuolen välillä.[14]

Harmaapapukaija Alex oppi elämänsä aikana vastaamaan kysymyksiin käyttäen esimerkiksi numeroita, värejä, esineiden kokoja ja materiaaleja. Papukaijat eivät siis vain päättömästi matki kuulemaansa, vaan voivat ymmärtää myös sen, mitä puhe tarkoittaa. Lemmikkinä elävät yksilöt oppivat herkästi asiayhteyksiä, joissa jokin sananparsi on soveliasta sanoa, vaikka ne eivät ymmärtäisi abstraktien käsitteiden, kuten "Hyvää yötä!" sananmukaista tarkoitusta. Jotkin papukaijat voivat oppia matkimaan vihellystä.

Ravinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki papukaijalinnut ovat pääasiallisesti kasvinsyöjiä. Lajit voidaan jakaa neljään ryhmään sen mukaan, mitä ne pääasiallisesti syövät: siemensyöjiin, meden ja siitepölyn syöjiin, hedelmiensyöjiin ja lehtiensyöjiin. Lisäksi osa lajeista voidaan luokitella kaikkiruokaisiksi, jotka syövät yhtä tai useampaa kasviruokaa sekä lisäksi runsaasti eläinproteiinia. Puhtaimmin kaikkiruokaisia papukaijalajeja on Uudessa-Seelannissa.[15]

Levinneisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Papukaijalintuja elää luonnonvaraisina useimmissa lämpimissä maissa, muun muassa Intiassa, Kaakkois-Aasiassa ja Länsi-Afrikassa. Suurin osa lajeista on kotoisin Australiasta ja Keski- ja Etelä-Amerikasta. Ainoa Pohjois-Amerikassa alkuperäisenä elävä laji oli karolinanaratti, joka on nykyään kuollut sukupuuttoon.

Moni laji on levinnyt alkuperäisen elinalueensa ulkopuolelle: varsinkin munkkiarattia ja kauluskaijaa tavataan runsaasti lähes kaikissa Keski- ja Etelä-Euroopan maissa. Erikoisuutena on myös amatsonien muodostama pieni kanta Stuttgartissa. Myös Yhdysvalloissa monet papukaijalajit ovat muodostaneet melko pysyviä kantoja, kuten punapääaratit sukulaislajeineen San Fransiscossa, ruusukaijaset Arizonassa ja useampi amatsonilaji Kaliforniassa.[16]tarvitaan parempi lähde

Käyttäytyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Papukaijalintujen käyttäytymistä on tutkittu jonkin verran. Ne ovat älykkäitä, aktiivisia ja liikkuvan nokkansa ja kielensä ja jalkojen tarttumaotteen vuoksi erittäin näppäriä moneen muuhun linturyhmään verrattuna.

Osa papukaijalintulajeista osaa käyttää ja valmistaa työkaluja. Eniten tätä on tutkittu tanimbarinkakaduilla Wienin yliopistossa. Tanimbarinkakadut osaavat esimerkiksi itse valmistaa käyttötarkoitukseen sopivia riittävän pitkiä, kapeita, ohuita tai leveitä työkaluja myös eri materiaaleista[17][18], ne osaavat valita erilaisista työkalujen ominaisuuksista sopivat suunniteltuun käyttöön[19] ja ne osaavat käyttää työkaluja oikeassa järjestyksessä tehtävässä, jossa käyttöjärjestyksellä on merkitystä[20]. Isomustakaijojen on eläintarhassa havaittu käyttävät pieniä kiviä jauhaakseen kalsiumia irti simpukankuorista. Norfolkinsaarenviherkaijojen on havaittu käyttävän kawakawa-puun pureskeltua kuorta höyhenpuvussaan, kenties karkoittamaan loisia[21].

Ainakin osa papukaijalinnuista on riittävän älykkäitä selviämään vaahtokarkkitestistä, eli kokeessa jossa pitää luopua jostain hyvästä saadakseen tilalle jotain vielä parempaa[22][23]. Tutkitut tanimbarinkakadut osoittavat tätä myös liottamalla ruokaansa: ruoan likoamista vedessä pitää odottaa, mutta liotettu ruoka on niiden mielestä parempaa kuin kuiva, jonka voisi syödä kuivana välittömästi.[24]

Tanimbarinkakadut osaavat laittaa eri muotoisia objekteja täsmäävistä rei'istä jopa paremmin kuin apinat[25]. Keat ovat osoittaneet kokeissa ymmärtävänsä todennäköisyyksiä ja pystyvänsä käyttämään tilastollista päättelyä valitessaan, kummasta läpinäkyvästä astiasta tutkijat poimivat paremman palkinnon sisältäviä pelimerkkejä[26]. Työmuistia ja havainnointikykyä mittaavassa kuppeja ja palloja sisältävässä kokeessa harmaapapukaija päihitti jopa aikuiset ihmiset[27].

Papukaijalintujen ollessa sosiaalisia eläimiä, ne ovat alttiita matkimaan lajitoveriensa käyttäytymistä ja myös oppimaan uutta sen kautta. Australiassa kaupungeissa elävät kultatöyhtökakadut oppivat toisiltaan roskapönttöjen avaamisen tavan[28] ja käyttämään ihmisten juoma-automaatteja[29]. Vankeudessa elävillä sinikurkkuaroilla tehdyssä tutkimuksessa on havaittu, että lintujen voi olla jopa hankala olla matkimatta lajitoveriaan, vaan toisen yksilön toiminnan jäljittely puskee pintaan tehtävässä, jossa lintua pyydetään tekemään eri tehtävä, kuin sen juuri tarkkailema lajitoveri teki[30]. Toisessa tutkimuksessa ne sinikurkkuarat, jotka saivat tarkkailla toisen linnun koulutustilannetta ihmisen kanssa suoriutuvat omasta uuden tempun opettelusta paremmin kuin ne, jotka eivät saaneet etukäteen tarkkailla koulutustilannetta[31].

Peilitestiä pidetään joskus älykkyyden mittarina, mutta ainakaan hyvin älykkäinä pidetyt harmaapapukaija, tanimbarinkakadu ja kea eivät siitä vaikuta selviävän[32][33][34]. Lemmikkinä esimerkiksi undulaateilla ja neitokakaduilla on tapana reagoida peiliin kuin se olisi lajitoveri, ja tämä voi johtaa myös ongelmiin, eikä peiliä suositella lemmikkilintujen virikkeeksi [35].

Kakadut erityisesti ovat tunnettuja "tanssikyvyistään" ja eläinmaailmassa hyvin harvinaisesta rytmitajusta. Tutkijat ovat löytäneet kakaduilta 30 erilaista tanssiliikettä, joita linnut yhdistelevät luovasti[36]. Kakadujen on havaittu myös pystyvän muokkaamaan liikkeensä/tanssinsa rytmiä, jos musiikin tempoa on säädetty[37].

Papukaijalinnut ovat zygodactyl-jalkojensa avulla hyviä kiipeilemään. Voimakkaiden varpaidensa ansiosta ne voivat roikkua esimerkiksi puun kaarnassa pystypinnalla tai jopa pinnalla joka on negatiivissessa kulmassa, kunhan pinta on riittävän karkea. Riittävän kapeista oksista ne voivat roikkua myös pää alaspäin ja tarrata kiinni oksan kulmasta riippumatta. Papukaijalintuja voidaan löyhälti pitää ainoana eläinryhmänä, joka kiipeilee kolmella raajalla. Ne käyttävät nokkaansa kiipeillessään myös voiman lähteenä, eivät vain tasapainottavana tekijänä[38]. Ruusukaijasilta löydettiin myös muillakin papukaijalintulajeilla esiintyvä, muutoin täysin uniikki liikkumistapa, joka sai nimen "beakination". Se pohjaa sanaan "brachiation", joka tarkoittaa esimerkiksi gibbonien tapaa heilahtaa hetkellisesti vain yhden käden varassa. Ruusukaijaset voivat liikkua näin ohuen oksan alapinnalla niin, että hetken ajan jopa niiden koko kehon paino on nokan varassa, kun jalka tai jalat irroittavat otteensa ja koko keho heilahtaa eteenpäin[39].


Lisääntyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useimmat papukaijalintulajit ovat yksiavioisia. Ne viettävät aikansa yhden kumppanin seurassa, ja koiraslintu on kumppaninsa poikasten isä, eli naaraat eivät tee syrjähyppyjä. Pariskunta on yleensä yhdessä monen pesinnän ajan, aina kumppanin kuolemaan asti. Pesintöjen välillä linnut saattavat elää parvessa, mutta ne palaavat kumppaninsa kanssa taas yhteen uudeksi pesimäkaudeksi.[40]

Papukaijapariskunta pesäkolossaan.

Useimmat papukaijalinnut tekevät pesänsä jonkinlaiseen valmiiseen koloon, jonka ne löytävät useimmiten puusta. Suurikokoisimmat papukaijat löytävät riittävän suuria pesäkoloja vain suurista ja vanhoista puista. Jotkin lajit pesivät kallionkolossa, jotkin rakentavat pesänsä risuista, ja jotkin kaivertavat pesänsä puuhun, rinteeseen, maahan, kasvillisuuden sekaan tai termiittikekoon.[41]

Koiras etsii yleensä pesäkolon kumppanilleen. Naaras sisustaa kolon ja yleensä hautoo munat yksin, samalla kun koiras hakee sille ja poikasille ruokaa. Eri papukaijalajit munivat eri määrän munia. Emo hylkää munat noin joka toisessa pesinnässä. Munat kuoriutuvat eri aikoina, joten pesässä on usein erikokoisia poikasia. Kuoriutuneista poikasista 40–80 prosenttia selviytyy pesästä hengissä. Pesästä lähteneistäkin poikasista jopa 80 prosenttia kuolee muutaman viikon tai kuukauden sisällä. Poikaset jättävät vanhempansa vasta kuukausien kuluttua pesästä lähdettyään ja kokoontuvat nuorisoparviksi.[41]

Pienet papukaijat saavuttavat sukukypsyytensä joskus jo ensimmäisenä elinvuonnaan, suurimmat papukaijat vasta neli- tai viisivuotiaina.[41]

Elinikä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jotkin papukaijalajit ovat hyvin pitkäikäisiä. Suurimmat lajit voivat elää vankeudessa keskimäärin yli 50-vuotiaiksi. Keskimäärin yli kymmenvuotiaaksi elää kuitenkin vain joka kolmas papukaijalaji.[41] Guinnessin ennätyskirjan mukaan vanhin yksilö oli arokakadu Cookie, joka kuoli vähintään 82 vuoden iässä. Cookie oli eläintarhaan saapuessaan arviolta jo vuoden ikäinen, joten se saattoi kuollessaan olla 83-vuotiaskin.[42]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Order Psittaciformes Handbook of The Birds of The World. Viitattu 5.4.2018.
  2. ↑ Maailman lintujen suomenkieliset nimet BirdLife Suomi. Arkistoitu 15.2.2018. Viitattu 5.4.2018.
  3. ↑ Lintulajien vanhat nimet kaijuli.fi. Viitattu 6.11.2025.
  4. ↑ Mitä lemmikkilintuharrastus on? - Lemmikkilinnut Kaijuli ry www.kaijuli.fi. Viitattu 6.11.2025.
  5. ↑ Toft & Wright 2015, ”The Marvelous Diversity of Parrots.”
  6. ↑ a b Toft & Wright 2015, ”Visual Communication.”
  7. ↑ Maija Karala: Erään planeetan ihmeitä - Linnuilla on tylsää elokuvissa planeetanihmeet.wordpress.com. 01.04.2017. Viitattu 8.4.2022.
  8. ↑ T. J. Roper: Olfactory discrimination in Yellow-backed Chattering Lories Lorius garrulus flavopalliatus: first demonstration of olfaction in Psittaciformes: Olfactory discrimination in Yellow-backed Chattering Lories. Ibis, 1.10.2003, 145. vsk, nro 4, s. 689–691. doi:10.1046/j.1474-919X.2003.00195.x Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  9. ↑ Milla Mihailova, Mathew L. Berg, Katherine L. Buchanan, Andrew T.D. Bennett: Odour-based discrimination of subspecies, species and sexes in an avian species complex, the crimson rosella. Animal Behaviour, 2014-09, 95. vsk, s. 155–164. doi:10.1016/j.anbehav.2014.07.012 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  10. ↑ a b Toft & Wright 2015, ”Vocal Communication.”
  11. ↑ Zhilei Zhao, Han Kheng Teoh, Julie Carpenter, Frieda Nemon, Brian Kardon, Itai Cohen, Jesse H. Goldberg: Anterior forebrain pathway in parrots is necessary for producing learned vocalizations with individual signatures. Current Biology, 18.12.2023, 33. vsk, nro 24, s. 5415–5426.e4. PubMed:38070505 doi:10.1016/j.cub.2023.11.014 ISSN 0960-9822 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  12. ↑ Simeon Q. Smeele, Juan Carlos Senar, Lucy M. Aplin, Mary Brooke McElreath: Evidence for vocal signatures and voice-prints in a wild parrot. Royal Society Open Science, 4.10.2023, 10. vsk, nro 10, s. 230835. PubMed:37800160 doi:10.1098/rsos.230835 Artikkelin verkkoversio.
  13. ↑ Simeon Q Smeele, Stephen A Tyndel, Lucy M Aplin, Mary Brooke McElreath: Multilevel Bayesian analysis of monk parakeet contact calls shows dialects between European cities. Behavioral Ecology, 23.11.2023, 35. vsk, nro 1. doi:10.1093/beheco/arad093 ISSN 1045-2249 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  14. ↑ Lauryn Benedict, Alexandra Charles, Amirah Brockington, Christine R. Dahlin: A survey of vocal mimicry in companion parrots. Scientific Reports, 5.12.2022, 12. vsk, nro 1, s. 20271. doi:10.1038/s41598-022-24335-x ISSN 2045-2322 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  15. ↑ Toft & Wright 2015, ”Introduction to the Diets of Parrots.”
  16. ↑ Kirjoittaja Maija Karala: Papukaijat vieraalla maalla planeetanihmeet.wordpress.com. 26.3.2018. Viitattu 11.6.2021.
  17. ↑ Alice M. I. Auersperg, Stefan Borasinski, Isabelle Laumer, Alex Kacelnik: Goffin's cockatoos make the same tool type from different materials. Biology Letters, 2016-11, 12. vsk, nro 11, s. 20160689. PubMed:27852942 doi:10.1098/rsbl.2016.0689 Artikkelin verkkoversio.
  18. ↑ Wild cockatoos make their own cutlery sets www.science.org. Viitattu 7.11.2025. (englanniksi)
  19. ↑ Antonio J. Osuna-Mascaró, Mark O'Hara, Remco Folkertsma, Sabine Tebbich, Sarah R. Beck, Alice M. I. Auersperg: Flexible tool set transport in Goffin’s cockatoos. Current Biology, 13.3.2023, 33. vsk, nro 5, s. 849–857.e4. PubMed:36773605 doi:10.1016/j.cub.2023.01.023 ISSN 0960-9822 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  20. ↑ Antonio J. Osuna-Mascaró, Roger Mundry, Sabine Tebbich, Sarah R. Beck, Alice M. I. Auersperg: Innovative composite tool use by Goffin’s cockatoos (Cacatua goffiniana). Scientific Reports, 27.1.2022, 12. vsk, nro 1, s. 1510. doi:10.1038/s41598-022-05529-9 ISSN 2045-2322 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  21. ↑ Penny Olsen, Alex Dempsey-Wood, Neil Tavener, Judy Tavener, Luis Ortiz-Catedral: Apparent anti-parasite behaviour in the Norfolk Island green parrot Cyanoramphus cookii. Austral Ecology, 2024, 49. vsk, nro 5, s. e13525. doi:10.1111/aec.13525 ISSN 1442-9993 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  22. ↑ Adrienne E. Koepke, Suzanne L. Gray, Irene M. Pepperberg: Delayed gratification: A grey parrot (Psittacus erithacus) will wait for a better reward. Journal of Comparative Psychology (Washington, D.C.: 1983), 2015-11, 129. vsk, nro 4, s. 339–346. PubMed:26214033 doi:10.1037/a0039553 ISSN 1939-2087 Artikkelin verkkoversio.
  23. ↑ A. M. I. Auersperg, I. B. Laumer, T. Bugnyar: Goffin cockatoos wait for qualitative and quantitative gains but prefer ‘better’ to ‘more’. Biology Letters, 23.6.2013, 9. vsk, nro 3, s. 20121092. PubMed:23485873 doi:10.1098/rsbl.2012.1092 Artikkelin verkkoversio.
  24. ↑ J. S. Zewald, A. M. I. Auersperg: Dunking rusk: innovative food soaking behaviour in Goffin's cockatoos (Cacatua goffiniana). Biology Letters, 13.12.2023, 19. vsk, nro 12, s. 20230411. PubMed:38087941 doi:10.1098/rsbl.2023.0411 Artikkelin verkkoversio.
  25. ↑ Cornelia Habl, Alice Marie Isabel Auersperg: The keybox: Shape-frame fitting during tool use in Goffin’s cockatoos (Cacatua goffiniana). PLOS ONE, 11.8.2017, 12. vsk, nro 11, s. e0186859. doi:10.1371/journal.pone.0186859 ISSN 1932-6203 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  26. ↑ Amalia P. M. Bastos, Alex H. Taylor: Kea show three signatures of domain-general statistical inference. Nature Communications, 3.3.2020, 11. vsk, nro 1, s. 828. doi:10.1038/s41467-020-14695-1 ISSN 2041-1723 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  27. ↑ Juan Siliezar: African grey parrot outperforms children and college students Harvard Gazette. 2.7.2020. Viitattu 7.11.2025. (englanniksi)
  28. ↑ Trash Parrots Invent New Skill in Australian Suburbs. go.gale.com. Viitattu 7.11.2025.
  29. ↑ Barbara C. Klump, David Walter, John M. Martin, Lucy M. Aplin: Emergence of a novel drinking innovation in an urban population of sulphur-crested cockatoos, Cacatua galerita. Biology Letters, 4.6.2025, 21. vsk, nro 6, s. 20250010. PubMed:40460862 doi:10.1098/rsbl.2025.0010 Artikkelin verkkoversio.
  30. ↑ Esha Haldar, Padmini Subramanya, Auguste M. P. von Bayern: Automatic imitation of intransitive actions in macaws. iScience, 20.12.2024, 27. vsk, nro 12. PubMed:39759005 doi:10.1016/j.isci.2024.111514 ISSN 2589-0042 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  31. ↑ Esha Haldar, Ariana Hernández Sánchez, Claudio Tennie, Sara Torres Ortiz, Janneke Vos, Maurice Valbert, Auguste M. P. von Bayern: Third-party imitation is not restricted to humans. Scientific Reports, 4.9.2025, 15. vsk, nro 1, s. 30580. doi:10.1038/s41598-025-11665-9 ISSN 2045-2322 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  32. ↑ Yi Lin, Enle Pei, Qunxiu Liu, Jun Ma, Endi Zhang, Junyi Zhao, Min Chen: Mirror responses in African grey parrot (Psittacus erithacus) support the gradualist perspective on mirror self-recognition. Ethology Ecology & Evolution, 2.11.2023, 35. vsk, nro 6, s. 730–745. doi:10.1080/03949370.2023.2178031 ISSN 0394-9370 Artikkelin verkkoversio.
  33. ↑ No evidence of mirror self-recognition in keas and Goffin’s cockatoos brill.com. Viitattu 7.11.2025.
  34. ↑ Pepperberg, Irene ym.: Mirror Use by African Grey Parrots (Psittacus erithacus) 1995. wellbeingintlstudiesrepository.org. Viitattu 7.11.2025.
  35. ↑ Jarmo Tuutti: Lintuharrastuksen myyttejä: Peili papukaijan leluna Papukaija lemmikkinä. 28.1.2016. Viitattu 7.11.2025.
  36. ↑ Natasha Lubke, Suzanne D. E. Held, Melanie Massaro, Rafael Freire: Dance behaviour in cockatoos: Implications for cognitive processes and welfare. PLOS ONE, 8.6.2025, 20. vsk, nro 8, s. e0328487. doi:10.1371/journal.pone.0328487 ISSN 1932-6203 Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  37. ↑ Carel ten Cate, Michelle Spierings, Jeroen Hubert, Henkjan Honing: Can Birds Perceive Rhythmic Patterns? A Review and Experiments on a Songbird and a Parrot Species. Frontiers in Psychology, 19.5.2016, 7. vsk. doi:10.3389/fpsyg.2016.00730 ISSN 1664-1078 Artikkelin verkkoversio. (englanti)
  38. ↑ Melody W. Young, Edwin Dickinson, Nicholas D. Flaim, Michael C. Granatosky: Overcoming a ‘forbidden phenotype’: the parrot's head supports, propels and powers tripedal locomotion. Proceedings of the Royal Society B: Biological Sciences, 18.5.2022, 289. vsk, nro 1975, s. 20220245. PubMed:35582799 doi:10.1098/rspb.2022.0245 Artikkelin verkkoversio.
  39. ↑ Edwin Dickinson, Melody W. Young, Michael C. Granatosky: Beakiation: how a novel parrot gait expands the locomotor repertoire of living birds. Royal Society Open Science, 31.1.2024, 11. vsk, nro 1, s. 231397. PubMed:38298389 doi:10.1098/rsos.231397 Artikkelin verkkoversio.
  40. ↑ Toft & Wright 2015, ”Monogamy.”
  41. ↑ a b c d Toft & Wright 2015, ”Evolutionary Ecology.”
  42. ↑ Oldest bird Guinness World Records. Viitattu 16.9.2022. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Papukaijalinnut&oldid=23665304”