Panssarieste

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Saksalainen betonipylväistä ja teräsvaijereista rakennettu panssarieste ensimmäisen maailmansodan rintamalta Verdunista.

Panssarieste (myös panssarineste) on sotilaallinen rakennelma, jonka tarkoituksena on estää vastustajan panssarivaunujen ja muiden ajoneuvojen etenemistä.

Panssariesteenä voi toimia kivistä, teräksestä tai betonista rakennettujen esteiden rivi ja kaadetuista puista muodostunut murros. Panssariesteen voi muodostaa myös panssarikaivanto, riittävän upottava suo, vesialue ja talvisaikaan vesistön jäähän tehty railo.

Historiaa ja menetelmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englantilaiset toivat panssarivaunut ensimmäisen maailmansodan rintamalle Sommella syyskuussa 1916.[1] ”Tankkeja” vastaan alettiin rakentaa esteitä erilaisin periaattein: betonista valettiin pylväitä tai kuutioita ja niiden väliin jännitettiin teräsvaijereita; järeästä puutavarasta konstruoitiin erilaisia pukki- ja puomiesteitä. Nämä vaikutteet kantautuivat myös Suomeen.[2] Ensimmäisen maailmansodan lopulla käytettiin myös juoksuhaudoista muokattuja panssarikaivantoja.

1920-luvulla Suomessa oli vain hyvin vähäinen, ranskalaisista Renault-vaunuista muodostuva, panssariase; vaunuista oli muodostettu Erillinen hyökkäysvaunukomppania. Sitä käytettiin muun muassa tutustuttamaan joukko-osastoja hyökkäysvaunuihin. Osastossa tehtiin myös kokeita vaunujen maastoliikkuvuuden ja esterakennelmien parissa.[3] Panssariesteitä olivat ehdottaneet Suomessa toimineet ulkomaiset asiantuntijat, kuten ranskalainen everstiluutnantti Gros-Coissy. Kokeilujen käynnistämisessä oli aloitteellinen teknillisenä tarkastajana toiminut kenraaliluutnantti Unio Sarlin.[4]

Suomen linnoittaessa Karjalan kannasta ennen talvisotaa, lisättiin panssariesteiksi tarkoitettuja estekiviä jalkaväkeä vastaan pystytettäviin piikkilankaesteisiin.[5] Estekivet lohkottiin ja muotoiltiin käsin porien, halkaisukiilojen ja lekojen avulla.[6] Linnoitustöihin jatkosodan aikana osallistuneen rakennusmestarin mukaan estekivet asennettiin ennen talvisotaa pystyyn, myöhemmin ainakin Aunuksessa vuonna 1941 vaakatasoon.[7] Jo talvisodassa havaittiin, ettei estekivien suunniteltu koko riittänyt runsaslumisina talvina pysäyttämään vaunuja, kun este ulottui lumen yläpuolelle vain 60–80 cm.[8]

Vastatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Churchill VII -panssarivaunu, lempinimeltään Fascine (Risukimppu) takaa nähtynä.

Panssariesteiden tekemiseen liittyy vastatoimena pyrkimys niiden vaikutuksen minimointiin. Esteet voidaan pyrkiä kiertämään, tuhoamaan tai tekemään estevaikutus tyhjäksi esimerkiksi kaatamalla estekivet tai täyttämällä kaivannot. Esimerkiksi Normandian maihinnousussa käytettiin kenraalimajuri Percy Hobartin johdolla suunniteltuja AVRE-panssarivaunumuunnoksia, joista yksi, lempinimeltään Risukimppu, oli tarkoitettu estekaivantojen täyttämiseen.[9]

Esteistä miinoitteisiin ja aktiiviseen panssarintorjuntaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panssariesteet eivät ole olleet irrallinen taktinen väline, vaan osa linnoitusjärjestelmää. Alkuvaiheessa esteiden kehittely eteni panssarintorjunta-aseiden kehitystä nopeammin.[10] Kuta liikkuvammaksi sodankäynti on kehittynyt, sitä vähäisempi on esteiden rooli panssarintorjunta-aseisiin verraten. Telamiinoja käytetään edelleen vaikeuttamaan panssariajoneuvojen etenemistä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Beevor, Antony: Normandia 1944: Maihinnoususta Pariisin vapauttamiseen. (D-Day: The battle for Normandy, 2009.) Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35306-6. (suomeksi)
  • Kronlund, Jarl ym.: Suomen puolustuslaitos 1918-1939: Puolustusvoimien rauhan ajan historia, s. 543. copyright Sotatieteen laitos. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1988. ISBN 951-0-14799-0. (suomeksi)
  • Käkelä, Erkki: Marskin panssarintuhoojat: Suomen panssarintorjunnan kehitys ja panssariyhtymän panssarintorjuntayksiköiden historia, s. 125-138. Porvoo: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24638-7. (suomeksi)
  • Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): Talvisodan pikkujättiläinen. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23536-9. (suomeksi)
  • Solkinen, Väinö: Isänmaan rakentajat: rakennusmestarit kertovat. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994. ISBN 951-717-805-0. (suomeksi)
  • Torrbacke, Jarl: Ensimmäinen ja toinen maailmansota, s. 120. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-13623-2. (suomeksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Torrbacke, Jarl: Ensimmäinen ja toinen maailmansota, s. 120. Suomentanut Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 2002. ISBN 951-1-13623-2.
  2. Käkelä, Erkki: Marskin panssarintuhoojat: Suomen panssarintorjunnan kehitys ja panssariyhtymän panssarintorjuntayksiköiden historia, s. 125-126. Porvoo: WSOY, 2000. ISBN 951-0-24638-7.
  3. Käkelä 2000, 126
  4. Käkelä 2000, 125-126
  5. Kronlund, Jarl ym.: Suomen puolustuslaitos 1918-1939: Puolustusvoimien rauhan ajan historia, s. 543. copyright Sotatieteen laitos. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1988. ISBN 951-0-14799-0. (suomeksi)
  6. Leskinen, Jari & Juutilainen, Antti (toim.): ”Merikallio, Sture: Linnoitustyöt ja ihminen”, Talvisodan pikkujättiläinen, s. 69-72. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1999. ISBN 951-0-23536-9. (suomeksi)
  7. Solkinen, Väinö: ”Kajaanista Kuhmoon ja Aunukseen (kirj. Jorma Suomalainen)”, Isänmaan rakentajat: rakennusmestarit kertovat, s. 202. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1994. ISBN 951-717-805-0. (suomeksi)
  8. Käkelä 2000, 127
  9. Beevor, Antony: Normandia 1944: Maihinnoususta Pariisin vapauttamiseen, s. 138 alaviite. (D-Day: The battle for Normandy, 2009.) Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35306-6. (suomeksi)
  10. Käkelä 2000, 125

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Saarinen, Eero-Eetu: Pioneeriaselajin historia 1918-1968. 2. painos. Helsinki: Pioneeriupseeriyhdistys, 1989. ISBN 951-99063-9-8. (suomeksi)