Pakkoyrittäjä

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Pakkoyrittäjä tarkoittaa henkilöä, joka on joutunut yrittäjäksi vastoin tahtoaan. Pakkoyrittäjäksi on voinut joutua esimerkiksi sen jälkeen, kun on tullut irtisanotuksi entisestä palkkatyöstään.[1] Pakkoyrittäjänä voidaan pitää myös vapaaehtoisesti yrittäjäksi ryhtynyttä, joka haluaisi siirtyä palkkatyöhön, ja eläkeiän saavuttanutta yrittäjää, joka ei saa yritystään realisoiduksi.[2]

Pakkoyrittäjä-sanaa on kritisoitu, sillä työttömän ei Suomessa ole pakko ryhtyä yrittäjäksi. Tilalle on tarjottu käsitettä vastentahtoinen yrittäminen. Yrittäjyystieteissä pakkoyrittäjä on vakiintunut termi, vaikka sen määritelmästä ei olekaan yksimielisyyttä. Termi on saanut alkunsa motivaatiokeskustelusta, jonka mukaan ihminen kokee yrittäjyyden joko mahdollisuutena tai pakkona. Nyttemmin asiaa ei kuitenkaan nähdä yhtä mustavalkoisena, vaan puhutaan pakosta osasyynä yrittäjyyteen.[2]

Pakkoyrittäjälle on tyypillistä, ettei hän ole harkinnut yrittäjyyttä. Yrittäjyyteen joudutaan työelämässä tapahtuneen pettymyksen, esimerkiksi työttömyyden kautta. Pettymys heijastuu pakkoyrittäjän uraan ja erottaa pakkoyrittäjän "tavallisesta" yrittäjästä.[2]

Yllä olevasta poiketen pakkoyrittäjyydeksi on myös kutsuttu tilannetta, jossa yrittäjänä toimiminen on henkilön ainoa vaihtoehto hankkia elanto. Tällainen tilanne on ollut yleinen eräissä kehitysmaissa. Sen sijaan kehittyneissä teollisuusmaissa kuten Suomessa sellainen pakkoyrittäjyys on vähäistä.[3]

Vastentahtoisten yrittäjien määrä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on noin 260 000 yrittäjää.[2] Yrittäjistä noin 152 000 on itsensätyöllistäjiä. Erään itsensätyöllistäjiä koskeneen tutkimuksen mukaan viidennes heistä työskenteli yrittäjänä vastentahtoisesti. Yli 40 % itsensätyöllistäjistä ilmoitti, ettei vastaavaa palkkatyötä ei ollut tarjolla, jolloin yrittäjyys tarjosi tavan työllistyä.[4]

Suomen Yrittäjien kyselytulosten mukaan noin viidennes yrittäjistä on ajautunut yrittäjyyteen työpaikan menettämisen takia. Tästä huolimatta vain noin 7 % yrittäjistä harkitsisi paluuta palkansaajaksi, jos sellainen mahdollisuus tulisi. Alun vastenmielisyydestä huolimatta valtaosalle yrittäjistä yrittäjyys on osoittautunut hyväksi.[2]

Näennäisyrittäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakkoyrittäjyys on toisinaan nähty näennäisyrittäjyytenä. Sitä on kritisoitu mm. siitä, että se olisi työn­antajien keino välttää työnantajavelvollisuuksia ja säästää kustannuksia. Näennäisyrittäjän työtä tilaava yritys voi kritiikin mukaan sanella työn ehdot ilman työ­ehto­sopimuksen tai lainsäädännön palkansaajalle takaamaa minimiturvaa. Näennäisyrittäjän toimeentulo ja sosiaaliturva on herättänyt huolta.[1][5][6]

Näennäisyrittäjyys liittyy työnantajien haluun ulkoistaa palkkatyötä yrittäjätyöksi. Työnantajat tavoittelevat kilpailukykyä keskittymällä omaan ydinosaamiseensa. Tämän saavuttamiseksi työnantajat ovat mm. ulkoistaneet ydintoimintoihinsa kuulumattomia työntekijöitään yrittäjiksi, joilta ne sitten ostavat palveluita. Jos ostava yritys määrittelee palvelun hinnan ja estää yrittäjää tarjoamasta palveluita myös muille asiakkaille, yrittäjällä ei ole todellisia mahdollisuuksia kilpailla markkinoilla ja valita asiakkaitaan. Toisin kuin palkansaajana, yrittäjä ei saa tuloja ajalta, jolloin hän on sairaana, lomalla tai työtä ei ole. Toisin sanoen näennäisyrittäjä kantaa yrittäjäriskiä, mutta hänellä ei ole riittäviä mahdollisuuksia voiton tavoitteluun tai toiminnan kehittämiseen. On esitetty, että tällaista näennäisyrittäjyyttä ei tulisi kutsua pakkoyrittäjyydeksi tai ylipäätään yrittäjyydeksi, sillä siinä eivät täyty yrittäjyyden edellytykset ja määritykset.[3]

Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö (SAK) on ilmoittanut tavoitteekseen pakko- ja näennäisyrittäjyyden estämisen.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]