Orava (Inkeri)
Orava (ven. Орово, Orovo) on entinen inkeriläinen kylä, joka kuului Kelton luterilaisen seurakuntaan. Nykyään kylä kuuluu Seuloskoin piiriin.
Perimätiedon mukaan kylän perusti Oravainen -niminen perhe entisen inkeroisen Jalovitsa -asutusten alueella[1]. Kylä mainitaan nimellä Oravamäki (Årrafwamäcki) Ruotsin 1690-luvun asiakirjassa[2]. Kelton kirkonkirjassa vuodelta 1745 listattiin Oravassa Ronkonen, Jurvinen, Villikainen, Hynnä, Kelkka ja Ollikainen -nimisiä sukuja. Vuonna 1849 siellä asui 169 ihmistä (76 miestä ja 93 naista), niistä inkeriläisiä (savakoita) - 122 (54 miestä ja 68 naista), ja Suomen karjalaisia - 47 (miehiä 22, naisia 25)[3]. Pitkää aikaa kyläläisillä ei lähes ollut omaa maata, vaan he joutui vuokramaan sitä Jaanilan hovilta [4]. 1900-luvun alussa kylässä toimi osuuskauppa. Kylän lapset kävivät Saakrovan kansakoulussa, missä oli sekä venäjän- että suomenkielisiä oppilaita.
Vuonna 1926 Oravassa oli 55 taloa ja 274 asukasta, niistä 271 (54 taloa) - inkeriläisiä, ja 3 henkilöä (1 talo) - Suomen suomalaisia[5]. Kylän talot sijaitsivat silloin ainoastaan mäen päällä. Oravassa asuneet Suomen kansalaiset onnistuivat palata takaisin rajan taakse ennen kollektivisaatiota.
Oravan kaksi suurinta sukua olivat Mehiläinen ja Pekki, pienempiä sukuja olivat Ollikainen, Kuronen ja Kelkka. Maallikkosaarnaajat Katri Kukkonen ja Maria Kajava, molemmat o.s. Mehiläinen, ovat syntyneet Oravassa. Heillä oli iso rooli evankelis-luterilaisen kirkon elvyttämisessä Neuvostoliiton 1960-1980 -luvuilla. Näyttelijä Juha Mehiläinen oli myös kotoisin Oravasta.
1930-luvun alussa kylän varakkaita sukuja karkotettiin "kulakkeina" Keski-Aasiaan ja Hiipinään, missä osa kuoli nälkään ja vaikeiden asuinolosuhteiden takia. Sen jälkeen 1930-luvulla kaikkian kylässä vainojen uhreja oli vielä 23 ihmistä. Toisen maailmansodan aikana kylä joutui Leningradin saartoon. Maaliskuussa vuonna 1942 kaikki Oravan suomalaiset karkotettiin, vietiin Laatokan jään kautta läheiselle rautatieasemalle ja sieltä jälleen Siperiaan. Sodan jälkeen entisille asukkaille kiellettiin asumasta kotikylässä.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ronkonen, Lyyli: Ilon ja itkun Inkeri. Katri Kukkosen elämäntarina.. SLEY-kirjat, 1995. ISBN 951-618-128-7.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Keltun asutus. Inkeri, 17.08.1912, nro 60B, s. 1. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Kepsu, Saulo: Inkerin pogostat, s. 562. Helsinki: Kotus, 2020. Teoksen verkkoversio.
- ↑ von Köppen, Peter: Erklärender Text zu der ethnographischen Karte des St. Petersburger Gouvernements digi.kansalliskirjasto.fi. St.-Petersburg, 1867.
- ↑ Kirje Keltusta. Neva, 13.05.1916, nro 37, s. 3. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ Inkeriläisten asuttujen paikkojen luettelo vuosien 1926-1928 Leningradin alueen väenlaskun ainehiston mukaan scribd.com.