Operaatio Štorm 333
| Operaatio Štorm 333 | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Afganistanin sotaa | |||||||
 Taj Begin palatsi vuonna 1987.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| |||||||
| Tappiot | |||||||
|
29 taisteluissa kaatunutta |
noin 300 kaatunutta | ||||||
Operaatio Štorm 333 oli Neuvostoliiton toteuttama sotilasoperaartio 27.–28. joulukuuta 1979 Afganistanin silloisen kommunistihallinnon johtaja Hafiz Allah Aminia vastaan. Sen aikana Neuvostoliiton suunnitelmista tietämätön Amin sai surmansa ja valtaan nostettiin Babrak Karmal. Neuvostoliiton väliintulo oli alkanut Afganistanin kommunistihallinnon sisäisistä riidoista ja uhkaavasta romahduksesta.
Samaan aikaan kun neuvostojoukot valtasivat Aminin Taj Begin palatsin Kabulin liepeillä, varmistettiin strategiset kohteet ympäri Kabulia. Samana päivänä neuvostojoukot olivat alkaneet ylittää rajaa Afganistaniin, mistä alkoi vuosia kestänyt Afganistanin sota.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Afganistanin kommunistihallinnon asema kesällä 1979 oli hyvin tukala. Kommunistihallinnon sisäisten valtakamppailujen jälkeen Hafiz Allah Amin syrjäytti Nur Muhammad Tarakin maan johdossa syyskuussa, mutta ympäri maata oli sotilaskapinoita ja kansannousuja. Tilanteeseen ei juuri vaikuttanut se, että Amin sysäsi aikaisemmat julmuudet Tarakin harteille. Armeijan rivit olivat harventuneet huomattavasti karkuruuden takia, eivätkä asevoimat enää kyenneet palauttamaan järjestystä. Sama kaoottinen tilanne vallitsi myös ulkopolitiikassa. Neuvostoliitto oli kyllästynyt afgaanien kyvyttömyyteen yhteistyöhön edes puolueen sisällä. Tilanne johti Neuvostoliiton päätökseen puuttua asioihin sotilaallisesti, mistä puolestaan alkoi vuosia kestänyt Afganistanin sota. Amin oli selvinnyt ilmeisesti Neuvostoliiton tukemasta palatsivallankumouksesta marraskuussa 1979 hän vaati Neuvostoliittoa kutsumaan takaisin lähettiläänsä Kabulissa. Neuvostoliitto iski 27. joulukuuta, jolloin joukot alkoivat ylittää rajaa Afganistaniin. Samalla toteutettiin operaatio Štorm 333, erikoisjoukkojen isku Aminin päämajaan Kabulissa.[1]
Kabulissa Amin oli siirtynyt presidentinpalatsi Argilta Taj Begin palatsille 20. joulukuuta. Taj beg sijaitsi Kabulin lounaisnurkalla ja mahdollisesti Amin oli pitänyt sitä helpommin puolustettavana. Mukanaan hänellä oli edelleen KGB:n agentteja, joiden virallinen tehtävä oli toimia turvallisuusneuvonantajina. Palatsirakennus sisälsi vahvat seinät, jotka saattaisivat kestää jopa tykkitulta. Ympäristöä puolustivat afgaanijoukot. Ainut palatsille johtava tie sisälsi miinoitteita, konekivääripesäkkeitä ja tykistöä. Ympäröivällä puolustusrenkaalla oli presidentinkaartin sotilaita, jotka käsittivät kolme motorisoitua pataljoonaa ja yhden panssaripataljoonan, eli noin 2 500 miestä. Viereisellä kukkulalla oli asemiin kaivettuja T-54-panssarivaunuja. Lähellä sijaitsi myös ilmatorjuntarykmentti, jonka varustuksiin kuului 12 100mm ilmatorjuntatykkiä ja 12 ilmatorjuntakonekivääriä. Palatsin sisällä Aminin suojelusta vastasi hänen henkivartiostonsa, jonka jäseniin hän erityisesti luotti. Itse Kabulissa oli vielä lisäksi kaksi divisioonaa ja panssariprikaati.[2]
Aminin syrjäyttämistä yrittävät Neuvostoliiton joukot olisivat auttamatta alivoimaisia puolustajiin nähden. 18. joulukuuta Taj Begin lähistölle oli siirretty Neuvostoliiton muslimipataljoona. Muslimipataljoona oli GRU:n alainen erikoisosasto, jonka sotilaat oli koottu turkmeeneista, uzbekeista ja tadžikeista. Sen sotilaat olivat muutaman kilometrin päässä Taj Begista. 21. joulukuuta Neuvostoliiton johtava Afganistanin sotilasneuvonantaja kenraali Magometov antoi muslimipataljoonan komentaja majuri Khalbaeville ja GRU:n eversti Kolesnikille tehtäväksi suunnitella Taj begin puolustusta yhdessä presidentinkaartin kanssa. Mistään suuremmista suunnitelmista heille ei kerrottu. He tekivät työtä käskettyä neuvotellen afgaanien presidentinkaartin komentaja majuri Jandadin kanssa muslimipataljoonan komppanioiden sijoituksesta palatsille.[2]
Samoihin aikoihin Kabuliin alkoi saapua uusia neuvostojoukkoja. Yksi näistä oli erikoisjoukkojen ryhmä koodinimeltään Grom. Miehet olivat KGB:n terrorisminvastaisesta yksiköstä majuri Mihail Romanovin komennossa. Heilläkään ei ollut aluksi tietoa siitä, minne he päätyisivät tai mitä varten. Kabuliin saavuttuaan he olivat jonkin aikaa Neuvostoliiton lähetystöllä, kunnes heidät lähetettiin muslipataljoonan luokse Taj Begin palatsille. Paikan päällä he saivat afgaanien käyttämät univormut ja kiinnittivät valkoiset olkanauhat toistensa tunnistamiseksi. 23. joulukuuta Khalbaev oli saapunut Kabuliin lähetystölle selittämään palatsin puolustamisen yksityiskohtia kenraali Magometoville ja Ivanoville. Vasta nyt Ivanov sanoi tarkoituksena olevankin oikeasti palatsin valtaaminen. Kolesnikille annettiin johdettavaksi kaksi erikoisjoukkojen ryhmää Grom ja Zenit, muislimipataljoonan komppania ja maahanlaskukomppania. Valtaukseen osallistuisi myös joitakin afgaaneja, jotta tapaus ei näyttäisi kokonaan Neuvostoliiton toteuttamalta. Kolesnik suunnitteli kollegoineen valtausta seuraavan yön ja vaati seuraavana päivänä koko muslimipataljoonaa, jotta valtaus onnistuisi. Suunnitelma hyväksyttiin ja hän sai haluamansa joukot.[2]
Valtaus sai koodinimen Štorm 333. Suunnitelman mukaan kaksi ZSU-23-4 Šilka-ilmatorjuntapanssarivaunua alkaisivat tulittaa palatsia, kun yliluutnantti Vostrotinin johtamat maahanlaskujoukot ja muslimipataljoonan kaksi komppaniaa estäisivät muiden afgaanijoukkojen saapumisen alueelle. Kapteeni Satarov johti panssarintorjuntakomppaniaa, jonka tarkoituksena oli tuhota palatsia puolustavat vaunut. Yksi muslimipataljoonan komppania, sekä erikoisjoukkojen ryhmät Zenit ja Grom iskisivät itse palatsiin. Alun perin valtauksen oli tarkoitus alkaa jo 25. joulukuuta, mutta sitä lykättiin alkavaksi vasta 27. joulukuuta.[2]
Operaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valmistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suunnitelma alkoi neuvostojoukkojen alkaessa jo kolme päivää ennen valtausta toteuttaa liikkeitä palatsin ulkopuolella ajoneuvoja käynnistellen ja merkkiraketteja ampuen. Tarkoitus oli hämmentää pouolustavia afgaaneja, jotka aluksi jotain epäillen tarkkailivat neuvostojoukkoja valonheittimiä käyttäen. Majuri Jandad saapui vaatimaan selitystä ja hänelle sanottiin kyseessä olevan täysin normaalit harjoitukset. Afgaanien epäilykset lievenivät ainakin toistaiseksi.[2]
26. joulukuuta muslimipataljoona kutsui presidentinkaartin juhlimaan. Heille tarjoiltiin herkkuja, kuten kaviaaria. Tarjolla oli myös runsaasti vodkaa, jota juotettiin kuitenkin vain afgaaneille. Muslimipataljoonan jäsenet saivat laseihinsa sen sijaan vain vettä.[2]
Vielä viimeisillä minuuteilla tehtiin yritys ratkaista asia myös ilman valtausta. Joitakin tunteja ennen operaatio Štorm 333:n alkua Amin oli kokoontunut politbyroon kanssa juhlien ja esitellen uutta palatsiaan. Amin puhui kuinka asiat olivat jo ratkeamassa neuvostojoukkojen ollessa saapumassa maahan. Ruokailun aikana Amin ja useat hänen vieraansa pyörtyivät. Heidät oli myrkytetty. Aminia katsomaan kutsuttiin neuvostoliittolaisia lääkäreitä. Suunnitelmasta tietämättömät hoitivat Aminia, joka heräsi kooman kaltaisesta tilasta kello kuuteen mennessä.[2]
Taj Beg[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Majuri Jandad oli myrkytyksen takia kutsunut palatsiin lisävartijoita ja panssariprikaati Kabulissa asetettiin hälytystilaan. Magometov antoi Kolesnikille käskyn aloittaa operaatio mahdollisimman pian noin kello 18.00. 20 minuuttia myöhemmin Satarovin joukot tappoivat panssarivaunujen vartijat tarkka-ampujia. Niiden varsinaiset miehistöt olivat parakeilla. Tämän jälkeen noin kello 19.15 ammuttiin kaksi punaista rakettia. Valtaus alkoi ja Šilkat avasivat tulen. Muslimipataljoonan panssariajoneuvot alkoivat lähestyä palatsia käskynään olla ottamatta vankeja tai pysähtyä auttamaan haavoittuneita tovereitaan. Afgaanijoukot avasivat oman tulensa. Keskusjohto oli lamaantunut ja pian hyökkäävät joukot toimivat omina itsejohtoisina ryhminään. Panssaroidut kuljetusajoneuvot toivat joka tapauksessa sotilaita mahdollisimman lähelle palatsia, josta sotilaat hyökkäsivät sen sisään.[2]
Palatsin aulaan päässeet joukot alkoivat edetä yläkerroksiin portaita pitkin. Samalla ammuttiin käsiasein ja heiteltiin kranaatteja. Palatsin sähkö katkaistiin, minkä jälkeen neuvostojoukot eivät enää juurikaan erottaneet käyttämiään valkoisia hihanauhoja. Sen sijaan he tunnistivat toisensa venäjäksi kiroilemalla. Vasta nyt monet palatsin puolustajista alkoivat tajuta, että kyseessä ei ollut tavanomainen kapina vaan neuvostojoukkojen hyökkäys. Monet heistä osasivat venäjää ja olivat saaneet sotilaskoulutusta Rjazanissa. Monet heistä alkoivat antautua ja useimmat säästettiin huolimatta käskystä olla ottamatta vankeja.[2]
Sen sijaan Amin ei tiennyt mistä oli kyse. Aluksi hän vaati adjuntanttiaan soittamaan neuvostoliittolaisille apua saadakseen. Lopulta adjuntantin vakuuttelujen myötä Aminkin tajusi tilanteen. Hänen kuolemastaan on olemassa erilaisia tarinoita. Mahdollista on, että hänet tapettiin tarkoituksella tai satunnaisesta luodista. Taistelujen päättyessä löydettiin joka tapauksessa Aminin ruumis ja hänen kuolettavasti haavoittunut vasta 5-vuotias poikansa. Myöhemmin ruumis käärittiin mattoon ja haudattiin salaiseen paikkaan.[2]
Operaation taistelut palatsilla olivat ohi vain noin 43 minuutin jälkeen. Viisi muslimipataljoonan ja maahanlaskujoukkojen sotilasta oli kaatunut ja 34 haavoittunut. KGB:n erikoisjoukoista oli kaatunut toiset viisi. Kuolleiden joukossa oli myös yksi Aminia auttaneista neuvostolääkäreistä. Presidentinkaartin jäseniä oli otettu vangeiksi 150. Kaatuneita ei laskettu. Mahdollisesti kaatuneita oli noin 250.[2]
Kabulin varmistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Palatsin ulkopuolella neuvostojoukot alkoivat miehittää strategisia kohteita eri puolilla Kabulia. Kohteita olivat esikuntarakennus, radio- ja televisiokeskus, lähetinrakennus, sisäministeriö ja santarmien päätalo. Tärkein kohteista oli esikuntatalo, jonne hyökänneitä 14 erikoisjoukkojen sotilasta johti tuleva Afganistanin ulkoministeri Abdul Wakil. Esikuntapäällikkö eversti Yakub pidätettiin toimistossaan. Wakil surmasi sidotun Yakubin pistolillaan. Noin tunnin kestäneessä taistelussa oli kuollut 20 afgaania ja otettu 100 vankia.[2]
Radio- ja televisiokeskuksella kuoli seitsemän afgaania ja haavoittui 29. Täälläkin otettiin noin 100 vankia. Rakennusta tarvittiin, jotta neuvostojoukkojen mukana maahan saapunut Afganistanin uusi johtaja Babrak Karmal[1] voisi mahdollisiman nopeasti tehdä lähetyksen. Muilla rakennuksilla ei esiintynyt juurikaan vastarintaa puolustajien pääosin antautuessa. Sisäministeriöllä kuoli yksi neuvostosotilas. Taistelut olivat aamulla 28. joulukuuta pääosin ohi.[2]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaikkiaan neuvostoliittolaisia sotilaita oli kaatunut taisteluissa 29 ja 44 eri tapaturmissa. Esimerkiksi maahanlaskujoukkoja kuljettanut lentokone oli törmännyt vuoriin kuljettaessaan joukkoja Kabuliin. 74 oli haavoittunut. Afgaanien tappiot olivat noin 300 kaatunutta. Siviilitappioilta oli vältytty.[2]
Kabulissa siviilit eivät olleet kiinnittäneet yön tapahtumiin juurikaan huomiota. Satunnaiset tulitaistelut olivat suhteellisen tavallisia. Babrak Karmal piti Kabulin varmistamisen jälkeen ennakkoon nauhoitetun puheen, jossa hän selitti "Aminin kidutuskoneiston" kaatuneen.[2] Aminin selitettiin mielikuvituksellisessa tarinassa olleen Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun kätyri, joka oli kavalasti pettäen murhannut vilpittömän Muhammad Tarakin. Karmalin oma hallinto pyrittiin esittämään mahdollisimman hyvässä valossa. Poliittiset vangit vapautettiin, heidän joukossaan vankeina olleita kommunisteja ja muiden poliittisten ryhmien edustajia. Myös kommunistista ideologiaa pyrittiin ajamaan taka-alalle julkisuudessa. Vanhan Khlaq-hallinnon punalippu korvattiin uudella Afganistanin lipulla, jonka embleemissä kommunismin punaisen tähden rinnalla olivat Koraani ja minbar.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Andrei Sergejeff: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien risteykseen, s. 260–265. Gaudeamus Helsinki University Press, 2011. ISBN 978-952-495-219-4.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Rodric Braithwaite: Afgantsy : the Russians in Afghanistan, 1979–89, s. 82–108. Oxford University Press, 2011. ISBN 978-0-19-983265-. (englanniksi)