Onni Vilkas

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Onni Vilkas, Scania Kutter nr 51 RS-863, vuonna 1958

Onni Vilkas Oy oli Kotkassa vuonna 1940 perustettu linja-autoyhtiö, joka vuonna 1999 siirtyi Pohjolan Liikenteen omistukseen ja on nyt sen aputoiminimi.[1][2]

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös kuorma-autotoimintaa harjoittanut nuori Onni Vilkas (1910–1999) sai ensimmäisen linja-autolupansa vuonna 1934 linjalle Kotka–Hallansaari. Kahden vuoden kuluttua Vilkas perusti kolmen muun yrittäjän kanssa Kotkan Linja-auto Oy:n hoitaakseen Kotkan ja Karhulan lähiliikennettä. Vuonna 1939 aloitettiin pikavuoroliikenne linjalla Karhula–Kotka–Helsinki kahdella yhdeksän hengen henkilöautolla. Välirauhan aikana Vilkas perusti Onni Vilkas Oy:n, johon Kotkan Linja-auto Oy sulautettiin 1950-luvulla.[3]

Linjaliikenteen ohella Onni Vilkas Oy panosti turistimatkoihin ja muuhun tilausliikenteeseen eri puolille Suomea ja Eurooppaa ja oli ensimmäisten joukossa järjestämässä bussimatkoja Neuvostoliittoon rajan avautuessa suomalaisille turistiryhmille 1958. Vuonna 1952 useita Vilkkaan linja-autoja oli mukana Helsingin olympialaisten henkilökuljetuksissa.[4]

Vuonna 1959 Onni Vilkas Oy oli Linja-autoliiton jäsenyrityksistä yhdeksänneksi suurin 50 autollaan. Vuonna 1971 sijoitus oli kahdeksas ja autoja sata.[5] Pohjolan Liikenteen ostaessa yhtiön 1999 Vilkkaalla oli kaikkiaan 70 autoa, 120 työntekijää ja liikevaihtoa noin 37 miljoonaa markkaa.[2]

Yli puolen vuosisadan mittaan Onni Vilkkaan vinttikoiratunnuksella varustetut bussit tulivat tutuiksi Kymenlaakson tienkäyttäjille ja tilausajoasiakkaille. Vilkkaan bussit huolehtivat pitkään muun muassa Reserviupseerikoulun oppilaiden lomakuljetuksista. Toistakymmentä bussia käsittäneen jonon sotilaallisen täsmällinen lähtö RUK:n portilta Haminasta oli vaikuttava näky, jota Onni Vilkas saapui usein itse seuraamaan. RUK:n lomakuljetuksia alettiin kilpailuttaa 1990-luvulla, ja tällöin vuosikymmenien ajan jatkunut perinne Vilkkaan "vinttikoirilla" tehdyissä lomamatkoissa katkesi.[6]

Onni Vilkas sai liikenneneuvoksen arvon 1964[7] ja valtakunnallisen yrittäjäpalkinnon 1993.[8] Hän kuoli 1999.

Onni Vilkas tunnettiin myös autourheiluharrastuksestaan. Hän osallistui muun muassa Jyväskylän Suurajoihin niiden perustamisesta, vuodesta 1951 lähtien aina vuoteen 1982 sekä Monte Carlo -ralliin kaikkiaan 18 kertaa vuosina 1952–1976. Vilkkaan parhaat saavutukset Monte Carlossa olivat yleiskilpailun 12. sija vuonna 1963 ja luokkavoitto vuonna 1965. Rata-ajoihin hän osallistui muun muassa Keimolan moottoriradalla. Uransa aikana hän ajoi Allardilla, Mercedes-Benzillä, BMW:llä ja Porschella. Vilkas harrasti myös kuntoliikuntaa ja teroitti hyvän fyysisen kunnon merkitystä myös yrityksensä henkilökunnalle. Hiihtäjä Marjatta Kajosmaa työskenteli aikoinaan autoemäntänä Vilkkaan yhtiössä.[9]

Onni Vilkkaan poika on Jari Vilkas (s. 1946), joka jatkoi liikenneyhtiön toimitusjohtajana isänsä jälkeen ja harrasti itsekin autourheilua 1960- ja 1970-luvuilla.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Oy Pohjolan Liikenne Ab YTJ Yritys- ja yhteisötietojärjestelmä. Viitattu 14.3.2013. [vanhentunut linkki]
  2. a b Onni Vilkas Pohjolan Liikenteen omistukseen 8.12.1999. MTV3. Viitattu 14.3.2013.
  3. Onni Vilkas Oy 1993. Suomen Yrittäjät. Arkistoitu 6.11.2014. Viitattu 14.3.2013.
  4. Viitaniemi, Matti ja Mäkelä, Aarne: Suomen linja-autoliikenteen historia, s. 310. Jyväskylä: Linja-autoliitto ry, 1978. ISBN 951-99162-8-8.
  5. Viitaniemi, Matti ja Mäkelä, Aarne: Suomen linja-autoliikenteen historia, s. 524–525. Jyväskylä: Linja-autoliitto ry, 1978. ISBN 951-99162-8-8.
  6. Kimmo Levä (toim.): Sa-Int: auto sodassa ja rauhassa (Mobilia-vuosikirja 2007, s. 91. Kangasala: Mobilia-säätiö.
  7. Mikko Uola: Vilkas, Onni 30.7.2007. SKS Biografiakeskus, Kansallisbiografia. Viitattu 14.3.2013.
  8. Valtakunnallisten yrittäjäpalkintojen saajat 1968–2012 Suomen Yrittäjät. Arkistoitu 13.7.2013. Viitattu 14.3.2013.
  9. Juha Nylund: Suomen ralliautoilun historia, s. 49–51. Helsinki: Alfamer Oy, 1999.
  10. Nylund 1999, s. 104–105.