New York Knicks

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
New York Knicks
New York Knicks logo
Konferenssi Itäinen
Divisioona Atlantin
Perustettu 1946
Historia New York Knicks
1946
Areena Madison Square Garden
Kaupunki Manhattan, New York City, New York
Värit               
Omistaja(t) James Dolan / Madison Square Garden, Inc.
Toimitusjohtaja Glen Grunwald
Päävalmentaja Mike Woodson
Yhteistyöseura Erie BayHawks
Mestaruudet 2 (1970, 1973)
Konferenssin mestaruudet 8 (1951, 1952, 1953, 1970, 1972, 1973, 1994, 1999)
Divisionan mestaruudet 5 (1971, 1989, 1993, 1994, 2013)
Virallinen web-sivusto


New York Knickerbockers, paremmin tunnettu nimellä Knicks on yhdysvaltalainen ammattilaiskoripalloseura New Yorkista, joka pelaa NBA-liigan Itäisen Konferensin Atlantic-divisioonassa. Vuonna 1946 perustettu Knicks on yksi NBA:ta edeltäneen BAA-liigan perustajajoukkueista ja Boston Celticsin ohella ainoa NBA:n alkuperäisistä joukkueista, joka pelaa edelleen perustamispaikkakunnallaan. Joukkueen kotihalli on Manhattanilla sijaitseva Madison Square Garden.

Joukkueen menestysvuodet ajoittuvat 1950-luvulle, jolloin Knicks pelasi kolmesti liigan finaaleissa, 1970-luvulle, jolloin joukkue voitti kaksi kertaa NBA-mestaruuden (1970 ja 1973) ja 1990-luvulle joukkueen selvitessä kahdesti finaaleihin. Tunnetuimpia Knicks-pelaajia ovat mm. Dick Barnett, Bill Bradley, Dave DeBusschere, Patrick Ewing, Walt Frazier, Harry Gallatin, Phil Jackson, Jerry Lucas, Dick McGuire, Earl Monroe ja Willis Reed.

New York Knicksin nykykokoonpanon suurimpia tähtiä ovat Amar'e Stoudemire ja Carmelo Anthony.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1946 - 1960-luvun puoliväli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

6. kesäkuuta 1946 joukko liikemiehiä kokoontui New Yorkin Commodore-hotellissa ja perusti uuden ammattilaiskoripallosarjan, Basketball Association of American (BAA). Knickerbockers-nimen saanutta ja Madison Square Gardenille asettunutta joukkuetta ryhtyi johtamaan yliopistokoripallopromoottori Ned Irish.

Ensimmäisen päävalmentajansa, Neil Colahanin luotsaama Knicks kohtasi koko BAA-liigan avausottelussa 1. marraskuuta 1946 Toronto Huskiesin Maple Leaf Gardensissa. Kymmenen ensimmäisen kauden aikana Knicks raivasi tiensä joka vuosi pudotuspeleihin, joista yhdeksän kertaa Colahania seuranneen Joe Lapchickin valmentamana. Knicks pelasi kolmesti peräkkäin NBA:n finaaleissa, mutta hävisi vuonna 1951 Rochester Royalsille ja vuosina 1952 sekä 1953 sen aikaiselle kärkijoukkueelle, Minneapolis Lakersille. Alkuvuosien menestysjoukkueen runkopelaajia olivat ensimmäisenä yli 10 000 pistettä Knicksille tehnyt Carl Braun, ennätykselliset 610 peräkkäistä ottelua joukkueessa pelannut Harry Gallatin, yksi aikansa parhaista pelintekijöistä Dick McGuire ja ensimmäisinä afroamerikkalaisina pelaajina NBA:ssa vaikuttanut Nathaniel Clifton.

Lapchickin palatessa yliopistovalmentajaksi kymmenen kauden pudotuspeliputkea (1946-56) seurasi kymmenen heikompaa kautta, jolloin Knicks selvisi vain kerran pudotuspelien ensimmäiselle kierrokselle. Joukkueen aallonpohja osui 1960-luvun alkuun Knicksin jäädessä seitsemän kertaa peräkkäin divisioonansa jumboksi. Kaudella 1962-63 Knicks päätti runkosarjan ennätyksellisen huonoon 21 voittoa-59 tappiota-lopputulokseen. Tätä edeltävän kauden pahin nöyryytys oli Wilt Chamberlainin kuuluisa sadan pisteen ottelu Knicksiä vastaan maaliskuussa 1962. 1950-60-lukujen vaihteen yksinäisenä tähtenä joukkueen riveissä vaikutti pistenikkari Richie Guerin, kuusinkertainen tähdistöottelupelaaja, josta tuli ensimmäinen yli 50 pistettä Knicksille yhdessä ottelussa tehnyt pelaaja hänen heittäessä 57 pistettä Syracuse Nationalsia vastaan joulukuussa 1959.

1964 - 1974[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Liigan pohjalla rämpineen Knicksin uuden, menestyvämmän joukkueen rakentaminen alkoi 1964, kun Knicks varasi sentteri Willis Reedin pelioikeudet. Reed valittiin kauden 1964-65 parhaaksi tulokkaaksi. Dick Barnett siirtyi Knicksiin kesällä 1965 ja entisen Knicks-pelaajan Dick McGuiren valmentama joukkue selviytyi kaudella 1966-67 seitsemän kauden tauon jälkeen pudotuspeleihin. Seuraava kausi alkoi heikosti ja McGuire sai tehdä tilaa joukkueen entiselle kykyjenetsijälle William Holzmanille. Samalla kaudella 1967-68 uransa Knicksissä aloittivat debytantit Bill Bradley, Walt Frazier ja Phil Jackson.

Seuraavaksi kaudeksi Knicks täydentyi vielä Detroit Pistonsista siirtyneellä vahvalla puolustuspelaajalla Dave DeBusscherellä ja menestysjoukkueen runko oli valmis. Kaudella 1968-69 Knicks eteni ensimmäisen kerran vuoden 1953 jälkeen pudotuspelien toiselle kierrokselle ja seuraavalla kaudella Knicks voitti ennätykselliset 18 runkosarjaottelua peräkkäin, päätti runkosarjan historiansa parhaalla saldolla (60 voittoa-22 tappiota) sekä eteni pudotuspeleissä aina loppuotteluun asti kaataen finaalisarjassa Los Angeles Lakersin otteluvoitoin 4-3. Kauden päätteeksi Reed valittiin liigan parhaaksi pelaajaksi ja Holzman parhaaksi valmentajaksi. Willis Reed valittiin samalla kaudella myös tähdistöottelun ja finaalisarjan parhaaksi pelaajaksi ollen ensimmäinen NBA-pelaaja, joka voitti samalla kaudella kaikki kolme arvonimeä. Knicksin vuoden 1970 mestaruusjoukkue on myöhemmin arvostettu yhdeksi NBA-historian parhaista kokoonpanoista.

Ensimmäistä kertaa mestaruutta puolustanut Knicks eteni seuraavalla kaudella konferenssifinaaliin häviten kuitenkin Baltimore Bulletsille. Kesällä 1971 joukkue vahvistui Jerry Lucasilla sekä Earl Monroella ja kohtasi kauden 1971-72 finaalissa jälleen LA Lakersin. Lakers otti tällä kertaa revanssin ja vei mestaruuden otteluvoitoin 4-1. Myös seuraavan kauden loppuottelusarjassa Knicks kohtasi Lakersin, kolmannen kerran neljän vuoden sisällä ja tällä kertaa Knicks voitti toisen mestaruutensa. Vielä kaudella 1973-74 Knicks selviytyi konferenssifinaaliin, mutta Barnettin, DeBusscheren, Lucasin ja Reedin lopettaessa pelaajauransa tähän kauteen, joukkue tippui vähitellen liigan terävimmästä kärjestä. Vuonna 1974 päättyi myös Knicks-organisaatiota alusta asti, 28 vuotta johtaneen Ned Irishin valtakausi.

1974 - 1985[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmen heikon kauden jälkeen Red Holzman erosi päävalmentajan paikalta ja tilalle tuli kaudeksi 1977-78 Willis Reed. Reed johdatti ensimmäisellä valmentajakaudellaan joukkueen konferenssivälieriin, mutta erosi toisen kautensa alussa jo 14 ottelun jälkeen. Holzman palasi joukkueen päävalmentajaksi ja jatkoi virassa seuraavat kolme kautta aina kevääseen 1982 asti ilman mainittavampaa menestystä. 1970-80-lukujen vaihteen suurimpina tähtinä Knicksissä pelasivat myöhemmin Hall of Fameen valittu Bob McAdoo ja lahjakas pelintekijä Michael Ray Richardson, joka Knicksissä pelatessaan voitti ensimmäisenä pelaajana sekä syöttö- että pallonriistotilaston samalla kaudella. Richardsonin ura päättyi kuitenkin ennenaikaisesti huumeongelmien takia.

Kaudelle 1982-83 päävalmentajaksi tuli Atlanta Hawksissa vuonna 1978 vuoden valmentajaksi valittu Hubie Brown. Richardson siirtyi vaihtokaupalla Golden State Warriorsiin ja tilalle tuli pistelinko Bernard King. Kausilla 1982-83 ja 1983-84 Knicks eteni konferenssivälieriin. 1984-85 King pelasi uransa parasta kautta tekemällä yhdessä ottelussa 60 pistettä New Jersey Netsiä vastaan ja voittamalla toistaiseksi ainoana Knicks-pelaajana liigan korintekijätilaston. Kingin ura lähti kuitenkin saman kauden loppupuolella hiipumaan polven ristisidevamman takia ja Knicks jäi pudotuspelien ulkopuolelle.

1985 - 2000[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kesän 1985 varaustilaisuuteen Knicks sai avausvuoron voitettuaan ensimmäistä kertaa järjestetyn varausvuoroarvonnan. Knicks varasi jamaikalaissyntyisen sentterin Patrick Ewingin, joka oli kolmesti johdattanut Georgetown-yliopiston NCAA-finaaliin. Debyyttikaudellaan Ewing lunasti hyvin odotukset ja valittiin vuoden tulokkaaksi, mutta Knicks menestyi muuten heikosti Bernard Kingin ollessa koko kauden loukkaantuneena. Seuraava kausikaan ei ollut sen parempi, vaan Knicks jäi toisen kerran peräkkäin Itäisen Konferenssin jumboksi.

Kaudeksi 1987-88 Knicksin uudeksi päävalmentajaksi tuli Rick Pitino. Samalla kaudella joukkueessa debytoi takamies Mark Jackson, joka valittiin kauden päätteeksi vuoden tulokkaaksi. Knicks pelasi tappiollisen kauden (38 voittoa-44 tappiota), mutta selvisi kolmen vuoden tauon jälkeen pudotuspeleihin. Seuraavaksi kaudeksi joukkue vahvistui laitahyökkääjä Charles Oakleylla ja voitti Atlantic-divisioonan ensimmäisen kerran vuoden 1971 jälkeen.

Seuraavaksi kaudeksi (1989-90) Pitino palasi yliopistovalmentajaksi ja tilalle tuli Stu Jackson. Ewing pelasi vahvan kauden ollen liigan korintekijätilaston kolmas ja toiseksi paras heitontorjuja, mutta Knicksin tie nousi pystyyn pudotuspelien toisella kierroksella. 1990-91 Knicks selviytyi täpärästi pudotuspeleihin ja hävisi jo ensimmäisellä kierroksella tulevalle mestarille Chicago Bullsille.

Neljään liigamestaruuteen Los Angeles Lakersin 1980-luvulla valmentanut Pat Riley palasi sapattivuoden jälkeen käskyttäjäksi tekemällä sopimuksen Knicksin kanssa. Rileyn avauskaudella (1991-92) joukkue otti 51 runkosarjavoittoa, mutta kausi päättyi pudotuspeleissä taas Chicago Bullsin toimesta. Seuraavalla kaudella (1992-93) fyysisestä ja tarkasta puolustuspelistä tunnetuksi tullut Knicks oli jälleen noussut yhdeksi vahvimmista mestarisuosikeista joukkueen ollessa runkosarjassa Itäisen Konferenssin paras joukkue ja voitti 60 ottelua, kuten mestaruuskaudella 1969-70. Pudotuspeleissä joukkue pääsi konferenssifinaaliin 20 vuoden tauon jälkeen, mutta hävisi jo kolmannen kerran peräkkäin Michael Jordanin johtamalle Bullsille, joka eteni kolmanteen peräkkäiseen mestaruuteen. Riley valittiin kauden päätteeksi vuoden valmentajaksi.

Kaudella 1993-94 Knicks voitti toisen kerran peräkkäin divisioonansa, kaatoi Itäisen konferessin finaalissa Indiana Pacersin ja eteni seitsemännen kerran liigafinaaliin. Finaalissa vastaan asettui Houston Rockets. Viiden ottelun jälkeen Knicks johti finaalisarjaa voitoin 3-2, mutta Rockets vei mestaruuden voittamalla kaksi viimeistä ottelua kotihallissaan. Knicks pelasi vuoden 1994 pudotuspeleissä ennätykselliset 25 ottelua (Boston Celtics rikkoi ennätyksen vuonna 2008).

1994-95 Knicks päätti runkosarjan neljännen kerran peräkkäin ottamalla vähintään 50 voittoa, mutta pudotuspelien toisella kierroksella Pacers otti revanssin edelliskauden konferenssifinaalitappiosta. Tämän jälkeen joukkuetta neljä kautta valmentanut Riley ilmoitti luopuvansa tehtävistään. Tilalle palkattiin viisi mestaruutta pelaajana ottanut ja kolmesti vuoden valmentajaksi valittu Don Nelson, mutta Nelsonin ura Knicksissä jäi alle kauden mittaiseksi pelillisten ja henkilökemisten ristiriitojen takia. Nelson korvattiin kesken kauden vuodesta 1989 Knicksin kakkosvalmentajana toimineella Jeff Van Gundylla, jolla ei ollut aiempaa kokemusta päävalmentajan roolista.

Ensimmäisellä täydellä kaudellaan 1996-97 Van Gundyn valmentama, Allan Houstonilla sekä Larry Johnsonilla vahvistunut Knicks otti 57 voittoa ja seuraavalla kaudella vielä 43 voittoa, mutta molemmilla kausilla pudotuspelit päättyivät toiselle kierrokselle. Lakkokausi 1998-99 pääsi alkamaan vasta helmikuussa 1999. Knicks selvisi täpärästi pudotuspeleihin sijoittuen konferenssissaan kahdeksanneksi, mutta eteni pudotuspeleissä historiallisesti aina loppuotteluihin asti. Finaalisarjassa vastaan asettui Läntisen konferessin mestari San Antonio Spurs. Knicks jäi jälleen ilman mestaruutta Spursin osoittautuessa paremmaksi otteluvoitoin 4-1.

Kaudella 1999-2000 Knicks otti runkosarjassa toistaiseksi viimeisen kerran vähintään 50 voittoa ja selvisi pudotuspeleissä konferenssifinaaliin häviten Indiana Pacersille. Tämä jäi Knicksissä 15 kautta pelanneen ja useita joukkue-ennätyksiä rikkoneen Patrick Ewingin viimeiseksi kaudeksi hänen siirtyessä Seattle Supersonicsin riveihin.

2000 -[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Patrick Ewingin lähdettyä länsirannikolle, Knicksin johtopelaajiksi nousivat Allan Houston ja Latrell Sprewell. Kaudella 2000-01 joukkue otti runkosarjassa vielä 48 voittoa, mutta seuraavalla kaudella Jeff Van Gundyn erotessa päävalmentajan virasta kesken kauden, Don Chaneyn valmentaman Knicksin 14 peräkkäisen pudotuspelikauden putki katkesi. Knicksin ylipalkattu ja alisuorittava joukkue lähti luisumaan kohti liigan häntäpäätä. Kaudella 2003-04 Knicks selvisi vielä pudotuspeleihin, mutta seuraavat kuusi kautta joukkueen kausi päättyi runkosarjaan. Kaudella 2005-06 Knicks jäi Itäisen konferenssin jumboksi saldolla 23 voittoa-59 tappiota. Edes joukkueen presidenttinä vuodesta 2004 toimineen Isiah Thomasin siirtyminen päävalmentajaksi ei auttanut, vaan Knicks pysyi liigan heittopussina.

Keväällä 2008 joukkueen omistaja James Dolan aloitti organisaatiouudistuksen palkkaamalla joukkueen presidentiksi Donnie Walshin, jonka tehtäväksi tuli sekaisin ja alennustilassa olevan joukkueen elvyttäminen. Thomasin seurajohtajan paikalta syrjäyttänyt Walsh antoi kauden päätyttyä Thomasille potkut myös päävalmentajan toimesta Knicksin sivutessa jälleen seuraennätystään kärsittyään kaudella 2007-08 runkosarjassa 59 tappiota. Tilalle tuli Phoenix Sunsin kolmeen peräkkäiseen divisioonavoittoona valmentanut Mike D'Antoni.

D'Antonin kahdella ensimmäisellä kaudella Knicks kärsi vielä yli 50 tappiota, mutta jälkimmäisellä kaudella (2009-10) David Lee valittiin tähdistöotteluun ensimmäisenä Knicks-pelaajana sitten vuoden 2001. Seuraavalla kaudella (2010-11) Carmelo Anthonylla ja Amar'e Stoudemirella vahvistunut Knicks pelasi yhdeksän kauden tauon jälkeen voitollisen runkosarjan (42 voittoa-40 tappiota) ja selviytyi vasta kolmannen kerran pudotuspeleihin Ewingin lopetettua joukkueessa.

Kausi 2011-12 alkoi positiivisin odotuksin, mutta helmikuun alussa joukkueen saldoksi oli kertynyt 8 voittoa ja 15 tappiota Knicksin hävittyä 11 ottelua viimeisestä 13 ottelusta. Takamies Jeremy Linin nousu keskeiseen rooliin tuotti kuitenkin seitsemän ottelun voittoputken ja nosti Knicksin takaisin pudotuspelipaikalle. Tähdistöotteluviikonlopun jälkeinen kuuden pelin tappioputki oli kuitenkin D'Antonille liikaa ja hän erosi tehtävistään. Tilalle astui kakkosvalmentajana ja kuusi kautta Atlanta Hawksin päävalmentajana toiminut Mike Woodson. Knicks sijoittui runkosarjassa Itäisen konferenssin seitsemänneksi 36-30-saldolla, mutta tippui pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella hävittyään Miami Heatille otteluvoitoin 1-4.

Tilastoja ja luetteloita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NBA-finaalit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Vastustaja Tulos Valmentaja Finaalien MVP
1951 Rochester Royals 3 - 4 Joe Lapchick Ei valittu
1952 Minneapolis Lakers 3 - 4 Joe Lapchick Ei valittu
1953 Minneapolis Lakers 1 - 4 Joe Lapchick Ei valittu
1970 Los Angeles Lakers 4 – 3 Red Holzman Willis Reed (NYK)
1972 Los Angeles Lakers 1 - 4 Red Holzman Wilt Chamberlain (LAL)
1973 Los Angeles Lakers 4 – 1 Red Holzman Willis Reed (NYK)
1994 Houston Rockets 3 - 4 Pat Riley Hakeem Olajuwon (HOU)
1999 San Antonio Spurs 1 - 4 Jeff Van Gundy Tim Duncan (SA)

Päävalmentajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyinen kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

New York Knickerbockers 2012–2013
Pelaajat Valmentajat
# Kans. Nimi Syntynyt Pituus Paino
1 Yhdysvaltain lippu Stoudemire, Amar'e 16.11.1982 211 cm 118 kg
2 Yhdysvaltain lippu Felton, Raymond 26.6.1984 185 cm 93 kg
3 Yhdysvaltain lippu Martin, Kenyon 30.12.1977 206 cm 109 kg
5 Yhdysvaltain lippu Hardaway Jr., Tim 16.3.1992 198 cm 93 kg
6 Yhdysvaltain lippu Chandler, Tyson 2.10.1982 216 cm 109 kg
7 Yhdysvaltain lippu Anthony, Carmelo 29.5.1984 203 cm 104 kg
8 Yhdysvaltain lippu Smith, J.R 9.9.1985 198 cm 100 kg
9 Argentiinan lippu Prigioni, Pablo 17.3.1977 191 cm 82 kg
18 Slovenian lippu Udrih, Beno 5.7.1982 191 cm 92 kg
21 Yhdysvaltain lippu Shumpert, Iman 26.6.1990 196 cm 100 kg
23 Yhdysvaltain lippu Murry, Toure' 8.11.1989 196 cm 88 kg
45 Yhdysvaltain lippu Aldrich, Cole 31.10.1988 211 cm 111 kg
51 Yhdysvaltain lippu World Peace, Metta 13.11.1979 201 cm 118 kg
77 Italian lippu Bargnani, Andrea 26.8.1985 213 cm 116 kg
Päävalmentaja
Apuvalmentaja(t)

Selite
  • (C) Joukkueen kapteeni
  • (INJ) Loukkaantunut



Kokoonpano päivitetty 12.1.2014

Kausipalkinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NBA:n arvokkain pelaaja

NBA:n finaalien arvokkain pelaaja

  • Willis Reed - 1970, 1973

NBA:n vuoden tulokas

NBA:n paras kuudes pelaaja

NBA:n vuoden puolustuspelaaja

NBA:n vuoden valmentaja

NBA:n herrasmiespelaaja

NBA:n paras pistemies

NBA:n tähdistöjoukkue

Kakkostähdistö

Kolmostähdistö

  • Carmelo Anthony - 2012
  • Tyson Chandler - 2012

NBA:n puolustustähdistö

Kakkostähdistö

  • Patrick Ewing - 1988, 1989, 1992
  • John Starks - 1993
  • Charles Oakley - 1998
  • Tyson Chandler - 2012

NBA:n tulokkaiden tähdistöjoukkue

Kakkostähdistö

Jäädytetyt pelinumerot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Basketball Hall of Fameen valitut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päävalmentajat