Neologia
Neologia (suom. Uusi oppi) on 1700-luvulla esiintynyt valistuksen aikainen protestanttinen teologinen suuntaus Saksassa. Sille oli ominaista valistuksen uskontokritiikki. Se torjui ajatuksen kolmiyhteisestä Jumalasta ja Kristuksen jumaluudesta ja omaksui deistisen näkemyksen. Se korosti ihmisen mahdollisuutta saavuttaa järjen avulla tietoisuus Jumalan tahdosta. Sitä edelsi vähemmän tiukka wolffilaisuus, ja 1800-luvulla sen seuraajaksi tuli liberaaliteologia.
Neologia syntyi Saksassa vuoden 1740 tienoilla ja hallitsi teologiaa 1700-luvun lopulla. Neologian kannattajien mukaan tunnustukselliset erot olivat menettäneet merkityksensä. Ajan uusien vaatimusten mukaan kirkon tehtävä oli auttaa ihmisiä elämään hyveellisesti ja tukea "maailman onnellistamista". Radikaaleimmille neologoeille Jeesus ei enää ollut syntien sovittaja, vaan oikean elämäntavan opettaja.[1]
Oppi ja tavoitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neologian mukaan tunnustukselliset erot menettivät merkityksensä ja neologia etsi vastausta kristinuskon merkitykseen modernissa maailmassa ja kristityn elämäntapaan. Neologian vaikutuspiirissä luterilainen ja kalvinilainen teologia menettivät merkityksensä, eikä neologia ollut enää luterilaisuutta tai kalvinilaisuutta.[1]
Kirkon valistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neologian kannattajien mukaan kirkko ei kyennyt vastaamaan Ranskan radikaalin valistuksen haasteeseen. Neologian mukaan ihmiset oli saatava vakuuttumaan siitä, että kristinusko oli hyödyllistä tietoa Jumalasta ja auttaa järjenmukaisen yhteiskunnan luomisessa.[1]
Neologian mukaan kirkko oli muutettava uusien vaatimusten mukaiseksi ja samalla yleinen mielipide oli saatava sen tueksi. Neologiassa moderni ajattelu määräsi teologian lähtökohdat ja vaikutti ratkaisevasti sen sisältöön.[1]
Teologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teologiassa neologia ei pyrkinyt rajaamaan oikeaa, puhdasta oppia vääriä tulkintoja vastaan. Teologia muuttui Raamatun ja kirkon perinteen kriittiseksi tutkimukseksi ja arvioimiseksi modernin maailman näkökulmasta käsin. Uutta suuntaa näytti Johann Salomo Semler joka vaikutti sekä eksegetiikan että oppihistorian tutkimuksen syntyyn. Teologia menetti yhtenäisyytensä ja teologiset oppiaineet erityivät toisistaan.[1]
Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neologian modernista ajattelusta kumpuavan teologian lähtökohta synnytti uusprotestantismina tunnetun kristinuskon tulkinnan perinteen. Muodollisesti kirkot säilyivät luterilaisina tai reformoituina, mutta reformaation perinteestä jäi jäljelle vain se, mikä näytti sopivan moderniin maailmaan. moderniin maailmaan sopimattomat raamatunkohdat, opit ja perinteet oli tulkittava uudelleen järkevästi tai unohdettava omaan rauhaansa.[1]
Yliopistoissa tämä muutos näkyi vähitellen siinä, että kuhunkin uuteen teologiseen oppiaineseen perustettiin omia professuureja.[1]
Kirkossa tapahtui suuri muutos, kun sen tehtävä alettiin ymmärtää uudella tavalla. Valistusajattelun mukaan yhteiskunnan tuli huolehtia kouluista ja julkisesta auttamisesta, joiden luterilaisuus katsoi kuuluvan kirkon toimialueeseen.[1]
Uusi ajattelu vaikuttii kansakoulun leivämiseen ja auttamistoiminnassa se tuli näkyviin Saksan Bremenin köyhäinhoitojärjestyksessä. Luterilaisilla alueilla käsitystä sovellettiin Hampurissa vuonna 1788 ja Tanskassa köyhäinhoito siirrettiin uudelle pohjalle 1800-luvun alussa.[1]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Keuruu: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4.