Natriumsyanaatti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Natriumsyanaatti
Tunnisteet
CAS-numero 917-61-3
PubChem CID 517096
Ominaisuudet
Molekyylikaava NaOCN
Moolimassa 65,01 g/mol
Ulkomuoto Valkoista kiteistä ainetta[1]
Sulamispiste 575 °C[1]
Kiehumispiste 700 °C (hajoaa)[1]
Tiheys 1,937 g/cm3[1]
Liukoisuus veteen 113 g/l (18 °C)[1]

Natriumsyanaatti (NaOCN) on natrium- ja syanaatti-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä käytetään muun muassa teräksen valmistuksessa ja reagenssina orgaanisen kemian synteeseissä.

Huoneenlämpötilassa natriumsyanaatti on väritöntä tai valkoista kiteistä ainetta. Yhdiste liukenee hyvin veteen ja on hygroskooppista, mutta ei yhtä voimakkaasti kuin kaliumsyanaatti. Yhdiste hydrolysoituu hitaasti vesiliuoksessa hiilidioksidiksi, ammoniumioneiksi ja ureaksi. Kuumennettaessa noin 700 °C:n lämpötilaan natriumsyanaatti hajoaa ammoniakiksi ja natriumkarbonaatiksi.[1][2]

Valmistus ja käyttö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Natriumsyanaattia valmistetaan kuumentamalla natriumkarbonaattia tai natriumhydroksidia urean kanssa. Teollisuudessa käytetään valmistamiseen lähes yksinomaan natriumkarbonaattia. Välivaiheena muodostuu ammoniumsyanaattia, joka reagoi natriumkarbonaatin tai -hydroksidin kanssa natriumsyanaatiksi ja myös natriumallofanaatiksi. Natriumallofanaatti hajoaa lämmitettäessä natriumsyanaatiksi. Tuote voidaan puhdistaa kuumentamalla sitä urean läsnä ollessa 550–600 °C:n lämpötilaan.[2]

Na2CO3 + 2 H2NCONH2 → 2 NaOCN + (NH4)2CO3

Natriumsyanaattia käytetään muun muassa teräksen kovettamisessa. Orgaanisissa synteeseissä sitä käytetään muun muassa orgaanisten syanaattien ja isosyanaattien valmistukseen sekä ureajohdannaisten, hydantoiinin, semikarbatsidin ja dulsiinin sekä eräiden herbisidien kuten karfentratsoni-etyylin ja sulfentratsonin valmistamiseen.[1][2]

  1. a b c d e f g E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 391–392. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3
  2. a b c Peter M. Schalke: Cyanates, Inorganic Salts, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2006. Viitattu 16.12.2015