Näkemiin lapset
| Näkemiin lapset | |
|---|---|
| Au revoir les enfants | |
 |
|
| Ohjaaja | Louis Malle |
| Käsikirjoittaja | Louis Malle |
| Tuottaja | Louis Malle |
| Säveltäjä |
Franz Schubert Camille Saint-Saëns |
| Kuvaaja | Renato Berta |
| Leikkaaja | Emmanuelle Castro |
| Pukusuunnittelija | Corinne Jorry |
| Pääosat |
Gaspard Manesse Raphael Fejtö Philippe Morier-Genoud Francine Racette |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa |
Ranska Saksan liittotasavalta |
| Ensi-ilta | 1987 |
| Kesto | 104 min |
| Alkuperäiskieli | ranska, saksa |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Näkemiin lapset (Au revoir les enfants) on ranskalainen draamaelokuva vuodelta 1987. Omaelämäkerrallisen tarinan käsikirjoitti, tuotti ja ohjasi Louis Malle.
Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Talvella 1943–1944 Julien Quentin palaa isoveljensä kanssa lomalta kouluunsa, karmeliittamunkkien ylläpitämään sisäoppilaitokseen natsien miehittämässä Ranskassa. Yökastelusta ja koti-ikävästä kärsivä herkkä 12-vuotias näyttelee kovaluonteista koulutovereilleen.
Eräänä päivänä rehtori, isä Jean, esittelee kolme uutta oppilasta. Yksi heistä, Jean Bonnet, on samanikäinen kuin Julien. Muiden oppilaiden tavoin Julien aluksi hyljeksii matematiikassa ja pianonsoitossa lahjakasta tulokasta.
Yöllä Julien herää makuusalissa ja huomaa Bonnet’n pitävän päässään juutalaisten päähinettä ja rukoilevan hiljaa hepreaksi. Myöhemmin toverinsa kaappia tutkimalla Julien saa selville, että Jean Bonnet on oikealta nimeltään Jean Kippelstein. Rehtori on antanut juutalaispojalle turvapaikan koulusta. Vähitellen Julienistä ja Jeanista tulee kuitenkin parhaat ystävät.
Kun Julienin äiti tulee vierailupäivänä kouluun, poika kysyy äidiltään voisiko Jean tulla heidän kanssaan lounaalle ravintolaan, kun tämän omat vanhemmat eivät päässeet paikalle. Ravintolapöydässä puhe kääntyy Julienin isään, tehtaanomistajaan. Kun samaa sisäoppilaitosta käyvä isoveli François kysyy Julieniltä, kannattaako tämä vielä saksalaismielistä marsalkka Pétainiä, äiti toteaa nopeasti että tuskin kukaan enää kannattaa. Ravintolaan saapuva miliisi yrittää poistaa siellä lounastavan juutalaismiehen, ja Julienin äiti joutuu sanaharkkaan miliisin kanssa kunnes eräs natsiupseeri käskee miliisiä lähtemään.
Pian tuon tapauksen jälkeen apukokki Joseph jää kiinni myytyään koulun ruokatavaroita mustassa pörssissä ja ilmiantaa rikoskumppaneikseen eräitä koulun oppilaita, myös Julienin ja tämän veljen. Rehtori antaa potkut Josephille, muttei rankaise oppilaita ettei joutuisi huonoihin väleihin näiden vanhempien kanssa.
Kylmänä tammikuun aamuna 1944 Gestapo tulee pitämään yllätystarkastusta kouluun etsiäkseen piilotettuja juutalaisia. Kun Julienin luokkaa tullaan tarkastamaan, hän tahtomattaan paljastaa Bonnet’n vilkaisemalla tätä väärällä hetkellä.
Kaksi muutakin juutalaispoikaa löydetään ja oppilaat kerätään seisomaan koulun pihalle. Gestapo-upseeri tuomitsee puheessaan rehtorin suojelutoimet ja haukkuu kaikkia ranskalaisia heikoiksi ja kurittomiksi. Kun rehtoria ja kolmea juutalaispoikaa viedään portista ulos, kauhistuneet pojat huutavat hädissään hyvästinsä isä Jeanille. Rehtori vastaa: ”Näkemiin lapset, nähdään pian!”
Elokuvan lopuksi aikuistuneen Julienin ääni kertoo lyhyen epilogin:[1]
Bonnet, Negus ja Dupré kuolivat Auschwitzissa, isä Jean Mauthausenissa. Koulu avattiin uudelleen lokakuussa. Yli 40 vuoden jälkeenkin muistan tuon tammikuun aamun jokaisen sekunnin, ja tulen muistamaan kuolemaani asti.
Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Näkemiin lapset voitti Kultaisen leijonan Venetsian elokuvajuhlilla 1987. Seuraavana vuonna se voitti seitsemän César-palkintoa muun muassa parhaan ohjaajan, parhaan elokuvan ja parhaan käsikirjoituksen sarjoissa. Se oli Oscar-ehdokkaana parhaan vieraskielisen elokuvan ja parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen sarjoissa. Lisäksi se oli Golden Globe -ehdokkaana ei-englanninkielisten elokuvien sarjassa ja sai parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Bafta-palkinnot.
The New York Timesin kriitikot valitsivat Näkemiin lapset vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.[2]
Helsingin Sanomien Mikael Fränti piti elokuvaa Louis Mallen parhaana. Hänestä Malle liittää kipeän muiston omasta alitajunnastaan sopusuhtaisesti oman maan lähihistorian murheellisiin tapahtumiin, estetisoimatta ja osoittelematta.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Epilogi on muun juonikuvauksen tavoin suomennettu englanninkielisestä Wikipediasta, eikä välttämättä vastaa elokuvan tai sen videotallenteen vastaavaa suomennosta.
- ↑ The Best 1,000 Movies Ever Made, The New York Times. Perustuu teokseen The New York Times Guide to the Best 1,000 Movies Ever Made, St. Martin's Griffin 2004. Viitattu 4.7.2016.
- ↑ Fränti, Mikael: Louis Mallen paluuelokuva saksalaismiehityksen Ranskasta ja lapsuudesta mielivallan alla. Helsingin Sanomat, 10.5.1993, s. 42. Näköislehti (maksullinen).
