Myötäjäiset

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Myötäjäiset ovat morsiamen perheen sulhasen perheelle antama lahja (useimmiten rahaa), jonka he antavat eräänlaisena häälahjana perheelle.

Esiteollisessa Suomessa tyypillisimmin myötäjäisinä on annettu lehmä. Myötäjäisten katsottiin olevan ennakkoperintöä, jolloin naispuolisten perijöiden perintö-oikeus on tullut katetuksi myötäjäisillä.

Vielä 1950-luvun Suomessa tyypillisiä myötäjäisiä olivat liinavaatteet eli kapiot. Morsiamen piti ommella itselleen kapioita, jotka laitettiin erityiseen kapioarkkuun. Aiemmin, kun kankaatkin kudottiin kotona käsin, kapioiden valmistus aloitettiin jo tyttöjen lapsuudessa. Myöhemmin morsian valmisti kapionsa yleensä kihlausaikanaan, usein äitinsä avustuksella. Kapioiden laatu kertoi morsiamen käsityötaidosta. Kapioihin kuuluivat vuodeliinat (lakanat ja tyynynliinat), lautasliinat laukkuineen, tarvittavat pyyhkeet sekä kylpemiseen että keittiökäyttöön ja muut keittiötekstiilit, kuten pannulaput ja leipomaliinat. Arvostetuin materiaali oli pellava, jota kasvatettiin yleisesti Suomenkin maaseudulla ainakin toiseen maailmansotaan asti. Kaikki tekstiilit pyrittiin nimikoimaan morsiamen tulevilla nimikirjaimilla.[1][2]

Myötäjäiset ovat yhä merkittävässä roolissa monissa maissa, esimerkiksi Intiassa. Liian pienet myötäjäiset voivat johtaa avioliiton purkamiseen. Myötäjäisten suuruudesta miniä voi kuulla pitkäänkin. Nykyaikana myötäjäisinä on rahan lisäksi kodinkoneet, autot ja muu arvotavara.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vladimir Makovski Myötäjäisten valinta (1897—1898)

Kristillisessä kulttuurissa myötäjäiset selitettiin sillä, että aviomies elättää vaimon. Ajan mittaan myötäjäiset alkoivat olla potentiaalisten kosijoiden omaisuuden houkutteleva tekijä. Erityisen kiinnostuneita myötäjäisistä olivat sulhasen vanhemmat, joiden luokse heidän poikansa tuleva vaimo oli tarkoitus muuttaa. Keskiajalla lapsiavioliittojen (14-16 vuotta) vuoksi enemmän tai vähemmän varakkaissa perheissä myötäjäisiä alettiin kerätä kirjaimellisesti heti tytön syntymän jälkeen. Jos tyttö kuoli (lapsikuolleisuus oli korkea), se siirtyi muille tytöille. Myötäjäisten keräämisen suoritti pääasiassa tytön äiti. Myöhemmin morsian itse alkoi olla mukana keräysprosessissa. Tavallinen myötäjäissetti koostui kotitaloustavaroista, pääasiassa käsintehdyistä sängyistä, tyynyistä, kudotuista tyynynpäällisistä, lakanoista, huovista, matoista, verhoista, erilaisista astiastoista, kristalliesineistä, hopeaesineistä sekä koruista, kullasta jne. Tällaista omaisuutta säilytettiin yleensä yhdessä tai useammassa arkussa ja laatikossa, joilla oli käytännöllistä ja taiteellista arvoa ja jotka morsian myös otti mukaansa. Myöhemmin niihin lisättiin merkittäviä rahasummia ja arvopapereita (tämä koski erityisesti uuden ajan pankkiirien ja rahoittajien tyttäriä).[3]

Myötäjäiset Suomen lain mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myötäjäisistä säädettiin vuoden 1734 lain naimakaaren 16. luvussa, ja laki koski sellaisia avioliittoja, jotka oli solmittu ennen 1. tammikuuta 1930, jolloin vuoden 1929 avioliittolaki tuli voimaan. Myötäjäisiksi sanottiin laissa sitä omaisuutta, joka annettiin lapsille taikka muille perillisille etenevässä polvessa heidän mennessään avioliittoon taikka erotessaan vanhempiensa kodista, nautittavaksi antajan elinaikana, mutta palautettavaksi antajan pesään tämän kuoltua. Myötäjäisten vastaanottajan tuli olla antajan perillinen, mutta vanhemmilla ei kuitenkaan ollut mitään pakkoa antaa myötäjäisiä, vaan asia riippui kokonaan heidän omasta harkinnastaan.[4]

Omaisuuden myötäjäisiksi luovuttamisen ehtona oli se, että se oli antajan kuoleman jälkeen palautettava antajan pesään tämän perillisten kesken jaettavaksi. Myötäjäiset eivät siis olleet saajalleen lahja, vaan ainoastaan ikään kuin ennakolta saatu perintöosuus.[4]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Johanna Hakanen: "Hyvän kodin pöydällä on Tampella-liina”, Tampellan pellavatehtaan lehtimainokset ja niiden välittämä kotikulttuuri 1920-luvulta 1940-luvulle, s. 37. Historian pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, 2012. Teoksen verkkoversio (viitattu 3.7.2014). (Arkistoitu – Internet Archive)
  2. Häiden historiaa (Arkistoitu – Internet Archive), Vihdin kunta. Viitattu 3.7.2014.
  3. Многие, некогда обязательные, свадебные обряды сегодня или преданы забвению или получили более современное звучание. Одна из таких древних традиций — приданое невесты. Как выглядит обряд приданого на современный лад. svadbagolik.ru. Viitattu 12.1.2019.
  4. a b Hakkila, Esko (toim.): Lakiasiain käsikirja, s. 697. Porvoo: WSOY, 1938.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä kulttuuriin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.