Kihlaus
 |
Tässä artikkelissa tai sen osassa aihetta käsitellään lähinnä Suomen tai suomalaisten näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmaa yleismaailmallisemmaksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. |
Kihlaus on muinainen tapa, joka juontaa juurensa Raamatun ajoilta, jolloin vanhemmat tai huoltajat järjestivät avioliitot. Keskiajalla järjestettyjä kihlajaisia käytettiin kuninkaallisten dynastioiden vahvistamiseksi, diplomaattisten liittoutumien solmimiseksi sekä omaisuuden kartuttamiseksi. Vielä nykyäänkin vanhempien järjestämät avioliitot ovat yleisiä monissa osissa maailmaa, erityisesti Itä-Aasiassa ja muslimimaissa. Joissakin yhteiskunnissa tämä perinne jatkuu edelleen.[1]
Kihlaus määritellään Suomen laissa tilanteeksi, jossa pariskunta ”sopii menevänsä avioliittoon keskenään”. Kihlauksella ei kuitenkaan ole nykyään juridisia seuraamuksia[2].
Kihloissa olevaa miestä sanotaan sulhaseksi ja naista morsiameksi, ja kahden kihloissa olevan henkilön sanotaan olevan kihlapari.
Kihlausperinteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Perinteisen kaavan mukaan kihlausta edeltää vanhempien suostumuksen kysyminen avioliittoaikeille.
Kihlauksen merkkinä pari yleensä ostaa toisilleen kihlasormukset vasemman käden nimettömään sormeen, joskaan sormukset eivät ole kummallekaan kihlauksen osapuolelle pakollisia. Kihla- ja vihkisormusten sijoittaminen vasemman käden nimettömään tuli alun perin kreikkalaisesta uskomuksesta, että sormesta kulkee laskimo suoraan sydämeen.[3] Sormukseen kaiverretaan usein myös kihlatun nimi ja kihlauspäivämäärä. Kihlajaisia voidaan viettää juhlien ja asia voidaan julkistaa sanomalehden kihlautuneita-osastolla, tai sitten sopimus voidaan pitää osapuolten yksityisenä asiana. Aikomus solmia avioliitto voidaan myös kuuluttaa kirkossa.
Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kihlojen, eli niiden lahjojen, joita sulhanen kihlatessaan morsiamelleen antaa, antaminen saattaa olla peruja ajalta, jolloin morsian oli tapana ostaa. 1900-luvulla (joissain tapauksissa nykyisinkin) oli tapana, että sulhanen ratkaisevan vastauksen saatuaan antoi tulevalle morsiamelleen tavallisimmin kivikoristeisen sormuksen. Kihlajaisiksi (kihlajaiset: tavallisesti morsiamen kodissa pidettävät aamupäiväkutsut, joiden aikana morsiamen isä ilmoittaa kutsuvieraille kihlauksesta) hankittiin sileät sormukset ja kihlajaislahja. Kihlasormuksen osti sulhanen morsiamelle ja morsian sulhaselle. Vanhan tavan mukaan sulhanen kihlajaispäivänä saattoi antaa morsiamelleen toisenkin lahjan. Aikakaudesta riippuen oli yleisimpinä lahjoina muun muassa taloustarvikkeita, vaatetavaraa, kelloja, kaulakoruja ja rannerenkaita. Tämä lahja, kuten sormuksetkin annettiin vasta kihlajaispäivänä. Morsiamet saattoivat antaa sulhaselleen päivän kunniaksi esimerkiksi kehystetyn kuvan itsestään.
Yksi ensimmäisistä kihlasormusten käyttäjistä oli Itävallan arkkiherttua Maksimilian (1459–1519), joka antoi sormuksen Burgundin Marialle.[3] 1600- ja 1700-luvuilla sormuksissa suosittuja olivat rubiineista ja timanteista kootut timantit, sen jälkeen erilaiset värilliset kivet ja 1900-luvulla etenkin Yhdysvalloissa suosittuja olivat sormukset, joissa oli rivissä kolmesta viiteen timanttia. [3] Timanttisormusten suosioon Yhdysvalloissa vaikutti voimakkaasti De Beers -yhtiön kaikessa hiljaisuudessa käynnistämä, vuosikymmeniä käsittänyt ennennäkemättömän laaja mainoskampanja, jossa suuren yleisön tietoisuuteen iskostettiin ajatusta timanttien kuulumisesta olennaisena osana rakkaudenosoituksiin ja kihlaukseen.
Kihlaus Suomen lainsäädännössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiemmin Suomessa oli avioliittolaissa hyvinkin täsmällisiä säädöksiä kihlauksesta, kihlakumppaneista ja kihlauksen purkamisesta. Nämä lainkohdat on nyttemmin kumottu, viimeiset vuonna 1987 avioliittolain muutoksessa. Nykyään kihlaus on henkilöiden välinen sopimus, jolla on samanlainen lain suoja kuin muillakin lupauksilla ja sopimuksilla. Avioliittolakiin on jätetty vain kihlauksen määritelmä: ”Nainen ja mies, jotka ovat sopineet menevänsä avioliittoon keskenään, ovat kihlautuneet”. Vuoden 2017 maaliskuussa voimaan astunut lainmuutos muutti tämän muotoon ”Kaksi henkilöä, jotka ovat sopineet...”.[4]
Nykyään kihlautumisella ei ole tarkempaa lainopillista merkitystä.[5] Kihlaus ei ole avioliittoon rinnastettava sopimus lain edessä, joten kihlauksella ei ole avioliitto-oikeudellisia oikeusvaikutuksia, kuten kuoleman sattuessa kumppanin omaisuuden perintä. Kihlautumista pidetään sitovana lupauksena avioliitosta, vaikka siitä ei tehdä ilmoitusta viranomaisille. Periaatteessa kihlauksen peruminen on sopimuksen rikkomista. Lain edessä kihlauksen purkamista ei ole kuitenkaan katsottu sopimusrikkomukseksi.
Vaikka kihlautuminen ei ole avioliittoon rinnastettava oikeustoimi, muunlaisia oikeusvaikutuksia kihlauksella sen sijaan on. Esimerkiksi kihlakumppanien ei tarvitse oikeudenkäynnissä todistaa vasten tahtoaan kihlakumppaniaan vastaan.[6] Kihlaukseen ei kuulu avio-oikeutta, mutta kuolleen kihlakumppanille voidaan tietyissä tapauksissa antaa jäämistön säästöstä avustuksena rahaa tai muuta omaisuutta sen mukaan kuin katsotaan kohtuulliseksi, jos se on toimeentulon kannalta tarpeen.[7] Jos henkilö on tehnyt testamentin kihlattunsa hyväksi, ja sen jälkeen kihlaus puretaan muussa tilanteessa kuin testamentin tekijän kuollessa, silloin testamentti ei enää päde.[8]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Microsoft Encarta Premium 2009
- ↑ Kihlaus - Väestöliitto Väestöliitto. Viitattu 5.9.2015.
- ↑ a b c Royal Fine Jewelers: The History of the Engagement Ring (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
- ↑ Avioliittolaki (13.6.1929/234); 1. luku 1§ Finlex.fi. Viitattu 7.10.2015.
- ↑ Kosinta, kihlaus ja kihlasormus ”Nykyään kihlautumisella ei ole lainopillista merkitystä. Kihlaus on kahden ihmisen keskenään tekemä sopimus avioitumisesta.”
- ↑ Oikeudenkäymiskaari (1.1.1734/4); 17. luku, 20§
- ↑ Perintökaari (5.2.1965/40); 8. luku 2§
- ↑ Perintökaari (5.2.1965/40); 11. luku 8§
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kosinta, kihlaus ja kihlasormus. Naimisiin.info.