Moottoritorpedovene Hurja (H 3)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kuvaa jatkosodan aikana palvelukseen saatua Hurja-luokan moottoritorpedovenettä. Talvisodassa palvellut saman niminen alus, katso Moottoritorpedovene Hurja
Hurja (H 3)
Military Flag of Finland.svg
Aluksen vaiheet
Rakentaja Baglietto, Genova
Palveluskäyttöön 1943
Palveluskäytöstä 1963
Tekniset tiedot
Uppouma 20 t
Pituus 16,5 m
Leveys 4,4 m
Syväys 1,5 m
Koneteho 2 × 800 hv
Nopeus 36 solmua
Miehistöä 11 (1 ups., 4 au ja 6 mieh.)
Aseistus 2 × 45 cm torpedosivuheittimet
1 × Madsen 20 mm ilmatorjuntatykki

Hurja (H 3) oli Suomen merivoimien italialaisvalmisteinen jatkosodan lopun Hurja-luokan moottoritorpedovene, joka Pariisin rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti muutettiin 1949 moottoritykkiveneeksi.

Valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Hurja-luokka

Alus tilattiin talvisodan aikana 1940 Bagliettolta Italiasta , mutta materiaalien puute hidasti aluksen tekoa. Se luovutettiin 13. huhtikuuta 1943 La Speziassa Suomesta saapuneille insinöörikomentaja professori Jaakko Raholalle, komentajakapteeni Orvo Peuranheimolle ja luutnantti diplomi-insinööri Jarl von Schantzille. Alus lähti sisaraluksineen maantiekuljetuksena Stettiniin, mitä oli vaikeuttanut Saksan ja Italian kiristyneet välit. Italian meriministetin Riccardin avustamana tarvittava kuljetuskapasiteetti saatiin kuitenkin järjestettyä. Aluksia kuljettaneeseen Päämajan rahtaus- ja huolintatoimiston päällikön luutnantti Aarno Kaivolan johtamaan saattueeseen kuului 20 moottoriajoneuvoa, kun se lähti Genovasta ylittämään Alppeja kohti Saksaa ja edelleen laivalla Turkuun, jossa se laskettiin Aurajokeen kaksitoista päivää myöhemmin. Alukset vastaanotti aluksista muodostetun osaston päällikkö kapteeniluutnantti ekonomi Ilmari Lehtonen, joka varusti veneensä ensimmäisiä harjoituksia varten.[1][2]

Palvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hurja sijoitettiin sisaraluksineen moottoritorpedoveneosaston 2. laivueeseen, joka siirtyi 19. toukokuuta Teikariin emälaivansa Döbelnin johtamana. Laivue siirrettiin heinäkuuksi Helsinkiin koulutettavaksi. Lentokonemoottorien laatu oli huono ja niiden käyttö harjoituksissa oli kiellettyä, mikä heikensi koulutuksen tehoa. Kahdenkymmenen tunnin käytön jälkeen moottorien teho oli pahasti laskenut.[1][3] Laivue palasi elokuun alussa Virolahdelle uuteen tukikohtaan.[4]

Aluksen käyttö moottoritorpedoveneenä lopetettiin ja siitä tehtiin nopea miinanlaskija ja savunkehittäjä. Aluksen torpedoputket korvattiin miinakiskoilla, joilla kyettiin kuljettamaan kaksi miinaa sekä 2-4 raivausestettä. Alus osallistui uudessa roolissaan Lavansaareen johtavien huoltoväylien miinoittamiseen syksyllä 1943. Ensimmäisen matkansa se teki 14.-15. syyskuuta Seiskarin koilliskulman Salpa 2 -miinoitetta rakennettaessa Hyökyn ja Hyrskyn kanssa. Samoin se osallistui Lavansaaren luoteiskulman Salpa 3:n 24.-25. syyskuuta, lounaiskulman Salpa 4:n 15.-16. lokakuuta ja Diamant-matalan Salpa 1:n täydentämiseen 2.-3. joulukuuta sekä 3.-4. joulukuuta miinojen laskuihin.[1][5]

Alus siirrettiin 9. joulukuuta laivueen mukana Helsinkiin talviteloille jäätilanteen estäessä toiminnan[6]. Kesän taistelutoimet aloitettiin siirtymällä toiminta-alueelle Klamilaan 13. toukokuuta 1944.[7]

Alus muutettiin 1949 moottoritykkiveneeksi, minkä jälkeen se palveli aina 1960-luvun alkuun saakka.[8]

Aluksen päälliköt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • kapteeniluutnantti I. Lehtonen 1943
  • ylikersantti M. Eriksson 1944

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Auvinen, Visa (toim.): Leijonalippu merellä, s. 59-60. Pori: EITA Oy, 1983. ISBN 951-95781-1-0.
  • Suomen laivasto 1918-1969. Helsinki: Meriupseeriyhdistys, 1968.
  • Peuranheimo, Orvo - Pirhonen, Jouko - Killinen, Kullervo: Laivat puuta, miehet rautaa - Moottoritorpedoveneiden taistelut Suomenlahdella 1941-1944. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1956.
  • Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the Fighting Ships 1922-1946, s. 366. Lontoo: Conway Maritime Press, 2006. ISBN 0-85177-146-7. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Auvinen s. 83
  2. Peuranheimo, Pirhonen ja Killinen s. 132-133
  3. Peuranheimo, Pirhonen ja Killinen s. 140
  4. Peuranheimo, Pirhonen ja Killinen s. 142
  5. Peuranheimo, Pirhonen ja Killinen s. 143
  6. Peuranheimo, Pirhonen ja Killinen s. 161
  7. Peuranheimo, Pirhonen ja Killinen s. 173
  8. Auvinen s. 84