Mediaväkivalta

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Mediaväkivallalla tarkoitetaan tavallisimmin näkyvän, fyysisen väkivallan tai sen uhan esittämistä eri mediaformaateissa. Mediaväkivalta voi olla joko ulkoisesti passiivisesti katsottavaa kuvaohjelmaa, joka sisältää edellä mainittua väkivaltaa, kuten murhia, ampumista ja tappelua, tai vuorovaikutteista käyttäjän ulkoisesti aktiivista toimintaa väkivaltasisältöisen mediavälineen ja sisällön, kuten tietokonepelien kanssa.

Väkivalta eri muodoissaan on populaarikulttuurin keskeinen osa, jota paheksutaan ja kammoksutaan samalla kun rikollisuuden ja väkivallan viihteellinen, stimuloiva merkitys on kiistaton osa koko populaarikulttuuria. On muun muassa mediakasvatuksellisesti mielenkiintoista, että väkivallalla ja väkivaltaviihteellä ei ole rajoittajanaan samanlaista tabuluonnetta kuin seksillä, vaan kulttuurimme on sen kyllästämää pikkulasten sotaisista leluista alkaen.

Mediaväkivallan tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mediaväkivallan tutkimus on keskittynyt pääosin ulkoisesti passiivisena katsottavan mediaväkivallan vaikutusten tutkimiseen, joskin viime vuosina on kiinnostuttu myös vuorovaikutteisen median vaikutuksista. Vähemmän tiedetään muunlaisen väkivallan, kuten epäsuoran väkivallan[1][2], psyykkisen ja rakenteellisen alistamisen ja vallankäytön vaikutuksista. Tutkimus on myös keskittynyt enemmän viihdeväkivallan kuin todellisen (uutis-)väkivallan vaikutusten tutkimiseen[3]

Mediaväkivallan vaikutuksista on käyty kiivasta keskustelua[4], mutta kiistattomia tutkimustuloksia ei ole vielä saatu. Ongelmana väkivaltaviihteen tutkimuksessa näyttää olevan mediaväkivallan vaikutusten näkeminen liian yksinkertaisena syy-seuraussuhteena. Varsinkin poliittisten vaikuttajien puheissa tällainen suoraviivainen käsitys mediaväkivallan vaikutuksista on yleinen. Mediaväkivallan tutkimuksessa korostetaan kuitenkin, että jokainen vastaanottaja on erilainen ja siten vaikutuksetkin ovat väistämättä erilaisia. Mediaväkivallan tutkimuksessa yleisimmät mallit media(väkivallan) vaikutuksista ovat muun muassa:

  • Käyttäjäkeskeiset mallit (kognitiiviset ja asennemallit)
    • sosiaalisen informaationkäsittelyn teoria(t) (Bandura, Dodge)
    • tulkintakehysmalli (framing)
    • aktivaatiomallit (Zillmann, Zuckerman)
    • väkivaltaan turtumisen malli, desensitisaatio (Drabman & Thomas)
    • katharsismalli (Aristoteles, Breuer, Freud, Feshbach)
    • yleinen affektiivinen aggressiomalli (GAAM, General Affective Aggression Model) (Anderson ym.)
    • puutteellisen empatiakyvyn malli (Lagerspetz[5])

Mediaväkivallan tutkimusmalleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kultivaatiomalli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kultivaatiomalli

George Gerbnerin kultivaatiomalli syntyi 1970-luvulla.[6]

Konsonanssimalli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elisabeth Noelle-Neumannin konsonanssimallin perusidea on se, että media tarjoaa vahvistavaa tukea ja informaatiota valikoidusti ja vain osalle ihmisten käsityksistä jotka ovat samansuuntaisia median tarjoaman kuvan kanssa, vahvistaen niitä. Konsonanssin vastakohta on dissonanssi (riitasointu).[7]

Hiljaisuuden spiraali -malli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elisabeth Noelle-Neumannin hiljaisuuden spiraali -mallin perusideana on se, että yksilö ei halua tulla sosiaalisesti eristetyksi. Tämän takia ihmiset etsivät lähiympäristöstään vihjeitä siitä, mitä on sosiaalisesti soveliasta ilmaista ja mihin suuntaan näistä asioista puhuminen on menossa.

Aktivaatiomalli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Median käytön aktivaatiomalli kuvaa median tiedostamattomia ja biologisia motiiveja motiiveja mediankäytössä ja -valinnassa sekä muun muassa median käyttöä vireystason säätelyssä ja "mielialalääkkeenä". Aktivaatiomallin perusidea on tarkastella psyykkisiä ja tiedostamattomia tarpeita, jotka säätelevät ja ohjaavat mediankäyttöä ja -valintaa.[8]

Tulkintakehysmalli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulkintakehysmallin lähtökohtana on se, että (valta)median nähdään luovan esittämiensä asioiden ympärille tietyn näkökulman ja tietyt tarkastelukehykset, joiden pohjalta yksilöt tulkitsevat mediasssa näkemäänsä ja kuulemaansa. Tässä kehystämisprosessissa median luomien näkökulmien kautta huomio kohdistetaan usein vain joihinkin näkökohtiin ja muut, esimerkiksi heikompiäänisessä vastamediassa esitetyt, jätetään helposti kokonaan esityksen ulkopuolelle. Esimerkkinä tästä voidaan pitää muun muassa perheväkivallasta tai ympäristökysymyksistä käytyä keskustelua. Esimerkiksi media voi ympäristökysymyksiä esittäessään tuoda niistä esiin vain joko eettisiä tai materiaalisia arvoja, ja niitäkin vain hyvin valikoiden. Tulkintakehysmalli kuvaakin hyvin muun muassa median kautta tapahtuvaa asenteiden muuttumista ja samalla yleisen mielipiteen muodostumista.[9]

Väkivaltaan turtumisen malli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Väkivaltaan turtumisen mallin ("turtumisteoria" eli desensitization) perusideana on se, että runsaan mediasisällön, kuten väkivallan katselu pikkuhiljaa turruttaa katsojansa tunteita kyseistä toimintaa kohtaan ja johtaa empatiakyvyn heikkenemiseen sekä pahimmillaan joko väkivallan käytön kynnyksen alenemiseen tunnepidäkkeiden heikentyessä tai vastaavasti reagoimattomuuteen esimerkiksi väkivallan uhrin hätään myös todellisissa tilanteissa.[9]

Katharsismalli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katharsismalli painottaa paitsi mediaväkivallan välittömiä vaikutuksia myös mediaväkivallan aggressiovaikutuksia. Katharsismallin mukaan mediaväkivalta toimii sitä katsovia puhdistavana kokemuksena. Ihmiset voivat purkaa mediaväkivaltaan sisäisiä aggressioitaan, eikä heidän siten tarvitse itse ryhtyä vakivaltaisiin tekoihin. Mediaväkivalta nähdään siis jännitteiden laukaisijana. Katharsis-malli on mediaväkivallan tutkimuksessa yksi kiistellyin näkökulma. Kultivaatiomalli toimii ikään kuin vastapoolina katharsis-mallille ja sosiaalisen oppimisen mallille.[10]

Puutteellisen empatiakyvyn malli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puutteellisen empatiakyvyn mallin perusta on Kirsti Lagerspetzin tutkimusryhmän useissa eri kulttuureissa toistetuissa tutkimuksissa joissa havaittiin erityisesti epäsuoran ja symbolisen väkivallan osalta, että esimerkiksi sosiaalinen älykkyys tai kognitiiviset tiedot väkivallan vaikutuksista eivät välttämättä vähentäneet väkivaltaa vaan saattoivat jopa lisätä sitä. Tärkeimmäksi väkivallan vastavoimaksi näytti asettuvan empatiakyky, ts. kyky asettua toisen ja väkivaltatilanteessa uhrin asemaan ja tuntea empatiaa häntä kohtaan.[11]

Empatiakyvyn heikkouden aiheuttama taipumus väkivaltaan, joka usein näyttää liittyvän myös yleisempään tunneköyhyyteen, esiintyy erityisesti epäsuorassa väkivallassa kuten koulu- ja työpaikkakiusaamisessa, jossa aikaisemmin ajatellusti kiusaajat eivät ole välttämättä sosiaalisesti heikkolahjaisia, vaan voivat olla hyvinkin taitavia. Ilmiössä näyttääkin leimaa-antava piirteenä olevan tunnekyvyn ja erityisesti empatiakyvyn puutteet.

Vastaava ilmiö, empatiakyvyn puutteet, on havaittu olevan myös esimerkiksi psykopatian taustalla.

Sosiaalisen informaationkäsittelyn teoriat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiaalisen informaationkäsittelyn teoriat ovat ryhmä mediaväkivallan vaikutuksia kuvaavia malleja. Niiden perusmuotona pidetään Albert Banduran sosiaalisen oppimisen mallin pohjalta kehitettyä sosiaalisen informaationkäsittelyn teoriaa, jossa puhtaan sosiaalisen jäljittelyn lisäksi korostetaan yksilön sosiaalista informaationkäsittelyä ja hänen näkemälleen ja kokemalleen toiminnalle antamaa yksilöllistä merkitystä.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Coyne, S.M. and J. Archer, Indirect aggression in the media: A content analysis of british television programs. Aggressive Behavior, 2004. 30(3): p. 254–271.
  2. Coyne, S.M., J. Archer, and M. Eslea, Cruel intentions on television and in real life: Can viewing indirect aggression increase viewers’ subsequent indirect aggression? Journal of Experimental Child Psychology, 2004. 88: p. 234–253.
  3. Strasburger, V.C. and B.J. Wilson, Children, adolescents, and the media. 2002, Thousand Oaks, CA: Sage Publications.
  4. Wiio, O.A., Kahlehdittu demokratia?: Professori Osmo A. Wiio: Media yhteiskunnan isäntä vai renki? 2006, Media-arkisto, Studia Generalia: Helsinki.
  5. Lagerspetz, K. Sosiaalinen älykkyys - empatia = epäsuora aggressio?: Psykologia 2002:2, 163–170.
  6. Gerbner, George, et al. Communications Technology and Social Policy: Understanding the New "Cultural Revolution". New York: Interscience Publication, 1973
  7. Noelle-Neumann, E. and R. Mathes, The `Event as Event' and the `Event as News': The Significance of `Consonance' for Media Effects Research. European Journal of Communication, 1987. 2(4): p. 391-414.
  8. Mustonen, A. Mediapsykologia. WSOY: Helsinki 2001.
  9. a b Mustonen, A. Mediapsykologia. Helsinki: WSOY, 2000, 72–73.
  10. Hannu Nieminen & Mervi Pantti: Media markkinoilla
  11. Björkqvist, K., Österman, K. & Kaukiainen, A. Sosiaalinen älykkyys - empatia = epäsuora aggressio?: Psykologia 2002:2, 163–170.