Majakkalaiva Storkallegrund

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Storkallegrund
Majakkalaiva Storkallegrund kuvattuna merellä ilmeisesti vuonna 1893. Kuva: Luotsi- ja majakkalaitoksen arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Majakkalaiva Storkallegrund kuvattuna merellä ilmeisesti vuonna 1893. Kuva: Luotsi- ja majakkalaitoksen arkisto, Kansallisarkiston Digitaaliarkisto.
Tyyppi Majakkalaiva
Omistaja Luotsi- ja majakkalaitos / Merenkulkuhallitus
Rakennustelakka Viipurin konepaja, Viipuri
Luovutettu 1879
Status Myyty moottorilastialukseksi 1950-luvun lopulla.
Tekniset tiedot
Pituus 29,7 m
Leveys 6,6 m
Uppouma 190 t
Lähteet [1]

Majakkalaiva Storkallegrund oli Selkämeren pohjoisosassa toiminut suomalainen majakkalaiva.

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Selkämerellä Moikipään ja Bergön kautta Vaasan on jo kauan kulkenut suosittu ja vilkasliikenteinen väylä; sen suulle päätettiin vuonna 1878 asettaa majakkalaiva; liikenteen vilkkauden ja merialueen myrskyisyyden vuoksi päätettiin että alus tulisi olemaan höyrylaiva; Suomessa se olikin ensimmäinen lajissaan.

Uusi majakkalaiva rakennettiin Viipurin Konepaja Oy:n telakalla seuraavana vuonna; mitoiltaan se oli hiukan suurempi kuin vanhemmat alukset eli 29,7 x 6,6 x 2,3 metriä; runko oli terästä ja koneisto höyryhiilikäyttöinen teholtaan 160 hevosvoimaa. Alus oli muista poiketen valmistuessaan rungoltaan ruskea. Valolaite oli vanhaa majakkalaivoilla käytettyä tyyppiä eli kolme naurisöljyllä toimivaa lyhtyä, jotka oli sijoitettu keulamastoon ja näyttivät valkoista valoa ympäri näköpiirin.

Uudistuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo varsin varhain alus maalattiin muiden majakkalaivojen tapaan italianpunaiseksi, koska entinen väri aiheutti sekaannuksia.

Valolaite uusittiin asetyleenikäyttöiseksi 20-luvulla. Alukseen asennettiin samanlainen maston huippuun kiinteästi tullut lyhty kuin aiemmin sähköisellä valolaitteella varustettuun Äransgrundiin. Molemmissa laivoissa lyhty asennettiin suoraan mastohuippuun eikä siihen liittynyt erillistä suojahäkkiä kuten mm. Rauman majakkalaivassa.

Rahtilaivaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Majakkalaiva Storkallegrund oli eräs harvoja lajissaan, joka sai pitää koko palvelusaikansa saman nimen ja asemapaikan.

Vuonna 1957 sen tilalle asetettiin valopoiju ja alus myytiin tarpeettomana. Se sai uuden nimen Österö ja siitä tuli rahtilaiva.

Aluksen uppoaminen ja nykytila[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Österö palveli Itämeren liikenteessä uskollisesti. Vuonna 1960 se vaihtoi omistajaa ja sai uuden nimen Nordö. Koska uudella omistajalla ei ollut höyrypätevyyskirjaa, alus dieselöitiin saman tien. Ruuma muutettiin avoimeksi irtolastin kuljettamista varten ja kansirakennelmat purettiin. Uusi kansihytti sijoitettiin perään.

Alus kuljetti kaikkea kaikille. 16.6.1966 se oli lastattu tiilillä, soralla ja sementillä, joita piti viedä Stor Mälöstä Maarianhaminaan. Päällikkönä toimi Per Hägglund, perämiehenä aluksen omistaja Stig Danielsson ja kolmantena kansimies Veikko Mäki. Nauvon luona alus kosketti karia ja sai vuodon alkaen kallistua. Ohi kulkenut autolautta havaitsi onnettomuuden ja kutsui merivartioston, mutta aluksen ainoa pelastusvene kaatui uppoamispyörteissä.

Aluksen päällikkö ja kansimies nostettiin vartioveneeseen ja sukeltaja löysi omistajan hukkuneena hylyn sisältä.

Entisen majakkalaivan hylky makaa Houtskarin Vuoluodon kupeessa muutaman metrin syvyydessä. Alus on pääosin ehjä, takahytti ja skailetti ovat romahtaneet, pätkä perämastoa on pystyssä. Ruumassa on yhä tiililastia, vaikka osa pelastettiinkin uppoamisen jälkeen. Vinssi ja ankkuripeli ovat tallella. Hylky on levän peitossa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Auvinen, Visa: Leijonalippu merellä. Turku, Eita Oy 1983.
  • Laurell, Seppo: Aalloilla keinuvat majakat: historiikki majakkalaivojen aikakaudesta ja museoalus Kemistä. Merenkulkuhallitus, Helsinki 1988. ISBN 951-49-0940-2 (nid.)
  • Laurell, Seppo: Suomen majakat. Kustannusosakeyhtiö Nemo, Helsinki 1999.
  • Päivi Vaheri, Jari Hyvärinen, Jukka Saari: Hylkyjä Suomenlahdella ja Saaristomerellä

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Laurell 1999, s. 324.