Lippisch P.12
| P.12 | |
|---|---|
 Li. P.12 versio 3 |
|
| Tyyppi | Hävittäjä |
| Alkuperämaa |
 Saksa |
| Valmistaja | Lippisch |
| Suunnittelija | Alexander Lippisch |
| Esitelty | 3.1944 |
| Valmistusmäärä | 0 kpl |
| Muunnelmat | Lippisch P.13a |
Lippisch P.12 oli toisen maailmansodan aikainen suunnitteluasteelle jäänyt ramjetillä varustettu saksalainen hävittäjälentokone, jonka suunnitteli Alexander Lippisch vuonna 1944. Lentokoneesta suunniteltiin ainakin neljä eri versiota, mutta tuulitunneli- ja pienoismalleja lukuun ottamatta yhtäkään konetta ei valmistettu.
Suunnittelutyöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Siirryttyään vuoden 1943 aikana Messerschmittiltä LFW:lle töihin Wieniin, aloitti Alexander Lippisch työskentelyn omien projektiensa parissa. Jossain vaiheessa kiinnostui Lippisch ramjettien käytöstä voimanlähteenä ja lähti tutkimaan asiaa. Syynä kiinnostukselle oli kyseisen moottorityypin tuottama erittäin suuri teho[1] (20 000 hv − 60 000 hv), joka oli saavutettavissa käytännössä millä tahansa palavalla polttoaineella kuten murennetulla kivihiilellä.[2] Ongelmana kuitenkin oli että moottorin oli mahdollista toimia vain suurilla nopeuksilla joka oli ensin saavutettava ennen sen käynnistämistä. Ratkaisuksi ongelmaan ehdotettiin mistel-yhdistelmää, jossa toinen lentokone kantaisi ramjetillä varustetun lentokoneen riittävälle nopeudelle, tai rakettimoottoreilla avustettua laukaisualustaa, joka laukaisisi ramjettikoneen suoraan riittävälle nopeudelle.[1]
Onnistuneiden kehitystöiden ja lupaavien kokeiden tuloksena suunnitteli Lippisch lentävä siipi -muotoisen testirungon, joka käyttäisi kehitteillä ollutta ramjettiä voimanlähteenään. Tätä seurasi myöhemmin maaliskuussa vuonna 1944 kehitystyöt miehitetyn version suunnittelemisesta ja piirrokset kyseisestä lentokoneesta saivat nimekseen P.12. Koneesta suunniteltiin ainakin neljä versiota, joista ensimmäisen piirrokset valmistuivat maaliskuussa vuonna 1944. Koneen muoto ja asettelu vaihtui suuresti versioiden välillä, sillä ramjetille, ilmanottoaukoille sekä ilmakanaville pyrittiin löytämään mahdollisimman optimaalinen muotoilu ja asettelu, jotta moottorista saataisiin suurin mahdollinen teho irti. Tämä P.12:ta suunnitellessa kerätty osaaminen johti lopulta toukokuussa vuonna 1944 Lippischin P.13 projektiin, joka sai myöhemmin uudeksi nimekseen P.13a.[1]
Li P.12[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Versio 1[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Uutta ramjettiä hyödyntävät lentokoneen ensimmäiset piirrokset, jotka ovat merkattu päiväyksellä 11.3.1944, muistuttavat hyvin paljon Lippischin aikaisemmin suunnittelemaa Me 163 hävittäjälentokonetta merkittävimpinä eroina ollen vain pienempi koko sekä päivitetty runko, jotta sen olisi mahdollista käyttää ramjettiä moottorinaan. Sen etuosa oli suippo, ja pyöreän muotoinen ilmanottoaukko sijaitsi nokan kärjessä. Täältä kahdet ilmakanavat kulkivat ohjaamon molemmin puolin moottorin polttokammioihin pilotin taakse sekä sivuille. Polttoainesäiliöt sijaitsivat koneen siivissä sekä yksi suurempi säiliö rungon sisällä pilotin pään takana. Pituutta koneen rungolla oli vain 5 metriä ja korkeutta 2,4 metriä, siiven kärkivälin ollen 7 metriä, tehden koko lentokoneesta hyvin pienikokoisen. Muita koneessa olleita ominaisuuksia olivat yksiosainen pyöreä ohjaamokuomu, sekä yksittäinen suuri laskutelineenä toimiva jalas rungon alapuolella, kuten Me 163:ssa.[1]
Versio 2[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
P.12:n toinen versio erosi huomattavasti aikaisemmasta versiosta ja käytti kaarevia deltasiipiä viistettyjen siipien sijasta antaen koneelle kolmiomaisen muodon. Myös koneen koossa oli suuria eroja siipien kärkivälin pienentyen 7 metristä vain 3,58 metriin mutta rungon pituuden kasvaen 5 metristä 5,5 metriin. Koneessa ei ollut enää yksittäistä suurta sivuvakainta, vaan tämä oli vaihtunut kahteen pienempään sivuvakaimeen siipien kärjissä, joiden alaosat toimivat samalla myös kannuksina laskeutumista varten. Myös koneen nokassa oleva ilmanottoaukko ei ollut enää täysin pyöreä, vaan se oli vaihtunut ovaalin muotoiseksi. Uutena ominaisuutena oli kyky ohjata ramjetin tuottamaa kaasusuihkua pystysuunnassa 1,8 metriä leveän pakoputken ohjattavien päätyreunojen ansiosta. Näiden avulla oli koneella mahdollista tehdä ketterämpiä kaarroksia lennon aikana.[1]
Suurista ulkoisista muutoksista huolimatta koneen sisärakenteet pysyivät suurilta osin samana, ilmakanavat kulkivat ilmanottoaukosta ohjaamon ympäri moottorin polttokammioon rungon takaosaan, ja polttoainesäiliöt sijaitsivat siivissä ja rungossa vieden kaiken pienen tilan mikä vain oli vapaana. Lisäyksenä oli ohjaamon yhteyteen kuitenkin ahdattu sen taakse kokonainen sisäänvedettävä- sekä iskuvaimennettu laskuteline yksittäisellä pyörällä, sekä aseistuksena yksi 30 mm MK 108 -konetykki ohjaamon alapuolelle.[1]
Versio 3[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koneen kolmas versio oli hyvin samankaltainen aikaisemman version kanssa huomattavimpana erona ollen vain pienempi kaarre rungon ja deltasiipien yhteydessä sekä sivuvakaimen ollen yksittäinen ja sijoitettuna rungon takaosaan kuten ensimmäisessä versiossa. Kone yhdisti kahden aikaisemman mallin ominaisuuksia kuten koneen ensimmäisestä versiosta laskutelineenä toimivan jalaksen ja edellä mainitun sivuvakaimen, sekä koneen toisesta versiosta deltasiipimuotoilun, ohjattavan kaasusuihkun sekä alas taitetut siipiulokkeet. Uusina ominaisuuksina olivat kuitenkin kaksihaaraiseksi jaettu ilmanottoaukko sekä Lippisch-Ohren (suom. Lippischin korvat) nimityksen saaneet muunnellut siipiulokkeet.[1]
Kyseinen versio P.12 koneesta oli todennäköisesti Lippischin mielestä paras kuvaamaan P.12:ta, sillä hän laati sodan jälkeen liittoutuneiden raporttia varten puhtaat piirrokset kyseisestä lentokoneen mallista joita hän käytti myös myöhemmissä kirjoissaan.[1]
Versio 4[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koneen neljäs versio oli aikaisempia versioita huomattavasti litteämpi paremman aerodynamiikan tavoittelemiseksi. Sen pyrstöevä oli aiempaa paljon pienempi eikä siinä ollut sivuvakaajaa sillä riittävä ohjattavuus saatiin pelkästään elevoneja käyttämällä. Litteän muotoilunsa vuoksi joutui pilotti ohjata konetta makuuasennosta, jotta ilmanottoaukolle sekä ilmakanaville jäisi riittävästi tilaa ohjaamon alapuolelle. Tämän ansiosta oli ilmakanavan mahdollista kulkea suoraan moottorin polttokammioon tarvitsematta kierää ohjaamoa sekä muita tärkeitä moduuleja kuten aikaisemmissa versioissa. Laskutelineinä toimivat sisäänvedettävän pyörän sijasta kolme sisäänvedettävää jalasta joista yksi isompi sijaitsi koneen nokassa rungon alapuolella, sekä kaksi pienempää molempien siipien juurissa. Lisäksi polttoainesäiliöt sijaitsivat siipien sisällä niiden ulkoreunoissa. Kaikista muutoksista huolimatta säilytti tämä versio ohjattavan kaasusuihkun sekä deltasiipimuotoilun aikaisemmista versioista. Näiden siipien nuolikulma oli 64.2° ja jättöreunalta 15°.[2]
Tämä neljäs versio tunnetaan kirjallisuudessa myös nimellä Lippisch Supersonic Flying Wing (suom. Lippischin supersooninen lentävä siipi) vaikkakin kyseistä lentokonemallia pidetään transsoonisena projektina.[2]
Li P.12/13[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ongelmana Lippischin aikaisemmissa P.12:n malleissa oli ollut hyvin vähäinen tila rungon sisällä, jolloin ramjetin polttokammiokaan ei kyennyt olla kovin suuri sillä ohjaamo sekä muut välttämättömät laitteet ja moduulit oli mahdutettava saman rungon sisälle.[1] Lisäksi tuulitunnelikokeet olivat osoittaneet ilmakanavissa olevien deflektorien sekä muiden pintojen aiheuttavan liikaa ilmanvastusta jonka vuoksi erilainen polttokammio jouduttiin suunnitella.[2] Ongelman korjaamiseksi suunnitteli Lippisch toukokuussa vuonna 1944[1] P.13 projektin yhteydessä deltasiipisen testirungon, jota käytettäisiin uuden polttokammiomallin testaamiseen. Testirungon nimeksi annettiin Li P.12/13, ja siitä valmistettiin pienoismalli testilentoja varten. Lennot osoittivat että polttokammion muoto aiheutti liikaa ilmanvastusta ja kaasupoltin sytytti polttoaineena toimivan kivihiilen moottorin toiminnan kannalta väärällä tavalla palamaan. Nämä havainnot auttoivat P.13a:n kehitystöissä ja työt jatkuivat tämän projektin parissa.[2]
Tämä testirunko pohjautui rakenteeltaan jo tähän mennessä suunnitelttuun Lippischin P.13a hävittäjälentokoneeseen ja oli käytännössä sama lentokone pienine muutoksineen ja ilman sen valtavaa sivuvakainta. Testirungon deltasiipien jättöreunat eivät olleet kulmassa vaan ne olivat suorat ja siipien kärjissä oli siipiulokkeet. Siipien jättöreunoilla oli myös koko jättöreunan mitan pituiset siivekkeet siiven ala- ja yläreunassa joiden avulla oli mahdollista ohjata pystysuunnassa polttokammiosta tulevaa kaasusuihkua. Tämä kaasusuihku poistui polttokammiosta koko koneen leveyden mittaista suutinta pitkin. Ilmanottoaukkona moottorille toimi pyöreä rungon nokkaan kiinnitetty putki, josta ilma virtasi suoraan polttokammioon. Rungossa oli myös samankaltainen pyrstöevä kuin P.12:n neljännessä versiossa eikä siinä ollut sivuvakainta. Laskutelineenä oli tässä testirungossa sen pohjassa oleva jalas.[2]
Tekniset tiedot (Versio 2)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yleiset ominaisuudet
- Miehistö: 1
- Pituus: 5,5 m
- Kärkiväli: 3,58 m
- Voimalaite: 1 × Lorinin ramjet suihkumoottoriin pohjautuva nestemäistä polttoainetta hyödyntävä patopainemoottori; (20 000 hp - 60 000 hp)
Suoritusarvot
Aseistus
- 1 × 30 mm MK 108 konetykki