Konsonanssi ja dissonanssi

Konsonanssi ja dissonanssi musiikillisinä termeinä voivat viitata joko harmoniaan, sointuun tai intervalliin. Yksinkertaistetusti konsonanssi tarkoittaa sitä, että kaksi yhtä aikaa soivaa säveltä kuulostavat sopusointuiselta ja miellyttävältä, sävelet niin sanotusti sulautuvat toisiinsa. Dissonanssi puolestaan kuulostaa jännitteiseltä ja riitasointiselta.

Käsitykset siitä, mitkä soinnut ja intervallit luetaan konsonansseiksi ja mitkä dissonansseiksi, ovat eri aikoina vaihdelleet. Länsimaisessa musiikissa luetaan kuitenkin tavallisesti konsonanssisiksi intervalleiksi puhdas oktaavi, kvartti ja kvintti sekä suuri ja pieni terssi ja seksti. Dissonansseja ovat muut intervallit: suuri ja pieni sekunti ja septimi sekä kaikki ylinousevat ja vähennetyt intervallit, muun muassa tritonus eli ylinouseva kvartti/vähennetty kvintti, jota pidettiin vielä keskiajalla Euroopassa paholaiseen viittaavana intervallina. Soinnuista konsonansseja ovat vain duuri- ja mollikolmisointut, joissa on ainoastaan konsonoivia intervalleja; kaikki muut ovat dissonansseja eli riitasointuja.

Konsonanssia ja dissonanssia pidetään usein vastakohtina toisilleen. Kun dissonanssi koetaan epävakaaksi, konsonanssi edustaa vakautta ja tehoa, jota ei tarvitse purkaa tai käsitellä. Tonaalisessa musiikissa perinteisesti jännitteiset intervallit pyrkivät etenemään vakaampaan intervalliin eli dissonanssit purkautuvat konsonanssille.

Konsonanssi

Konsonansseiksi luetaan yleensä intervallit, joissa sävelten taajuuksien suhteet voidaan ilmaista pelkästään kokonaislukujen 1 - 6 avulla. Musiikinteoriassa konsonanssit jaetaan perinteisesti kahteen ryhmään: avosävyisiin ja sointusävyisiin.

Avosävyiset, eli puhtaat intervallit ovat tonaalisessa musiikissa priimi (1:1), kvartti (3:4), kvintti (2:3) ja oktaavi (1:2). Keskiajan Euroopan moniäänisessä musiikissa puhtaita avosävyisiä intervalleja kutsuttiin myös täydellisiksi intervalleiksi. Tuolloin harmonisesti täydellisinä pidettiin ainoastaan puhdasta kvinttiä ja oktaavia. Sointusävyisiksi eli toiselta nimeltään epätäydellisiksi intervalleiksi luetaan terssi ja seksti joko suurina tai pieninä. Terssiä alettiin pitää sopusointuisena konsonanssina vasta myöhäiskeskiajalla.

On huomattava, että eri tyyleissä ja historian ajanjaksoina käsitys dissonanssista ja konsonanssista on muuttunut. Konsonanssien ja dissonanssien kontekstisidonnaisuus tulee ilmi esimerkiksi siitä, että puhdas kvartti voi olla kontekstista riippuen sekä dissonoiva että konsonoiva. Esimerkiksi suurimmassa osassa ”klassista musiikkia” se luokitellaan dissonoivaksi, kun se esiintyy kappaleessa kontrapunktin tavoin ja kun kaksiäänisessä teoksessa muu ympäristö on konsonoivaa. Kaksiäänisessä dissonoivassa ympäristössä se saatetaan kuitenkin luokitella konsonoivaksi.

Dissonanssi

Dissonanssi eli riitasointu on musiikinteorian käsite, joka kuvaa samanaikaisten tai peräkkäin soivien äänten 'yhteensopimattomuutta'. Dissonoivan jännitteen odotetaan tonaalisen musiikkiperinteen mukaan yleisesti purkautuvan.

Dissonansseiksi on yleisesti nimetty pienet ja suuret sekunnit ja septimit sekä tritonus (ylinouseva kvartti), vaikka harva enää pitääkään esim. suurta sekuntia tai septimiä dissonanssina. Dissonanssit on mahdollista jakaa myös teräviin ja pehmeisiin, mutta jako koskee lähinnä atonaalista musiikkia. Teräviä dissonansseja ovat pieni sekunti ja suuri septimi. Vähennetyt ja ylinousevat, jotka ovat diatonisen asteikon ulkopuolisia intervalleja, pidetään tonalisuudessa yleisesti dissonansseina, kun taas jazzmusiikissa ja rytmimusiikissa yleisesti tritonuksen eli ylinousevan kvartin ei odoteta purkautuvan, joten se on neutraali. Dissonanssien on ajateltu olevan kovia ja siksi niiden avulla on pyritty ilmaisemaan esim. kipua, kärsimystä ja konflikteja. Dissonanssin ja konsonassin perusidea tunnetaan jossain muodossa kaikissa musiikkitraditioissa, joissa on melodian, harmonian ja tonaliteetin käsitteet. Historian kuluessa yhä useammat intervallit on alettu kuulla konsonoivina.

Psykoakustisella dissonanssilla viitataan dissonanssin minkä tahansa äänten välillä joiden osa-äänesten väli tuottaa havaittavaa huojuntaa. Aistimuksellinen dissonanssi ja sen kaksi ilmentymää huojunta ja karheus ovat molemmat läheisesti kytköksissä äänen signaalin värähdyslaajuuden (amplitudi) vaihteluun. Värähdyslaajuuden vaihtelu kuvaa maksimiarvon muutosta äänen signaaliin, joka on suhteellinen vertausarvo ja seurausta aallon akustisesta ilmiöstä. Esimerkiksi kaksi yhtä aikaa soitettua ääntä hieman eri taajuuksilla luovat selvästi huojuvan äänen. Ilmiötä pyritään muun muassa länsimaisen taidemusiikin piirissä välttämään, mutta esim. indonesialaisessa gamelan-musiikissa ilmiötä pidetään tavoiteltavana.

Käsitteiden historiaa

Pythagoras (n. 570-495 eaa.) totesi, että konsonanssissa on kysymys sävelten fysikaalisista ominaisuuksista. Pythagoras käytti termiä 'sinfonia' intervalleista, jotka syntyivät soivien kielten pituuksien suhteiden ollessa numeroiden 1 ja 4 välillä. Nämä intervallit käsittivät oktaavin (2:1), kvintin (3:2), kvartin (4:3) sekä tuplaoktaavin (4:1).

Platon muodosti käsityksen 'maailman sielusta' ja sovitti useita eri aineksia yhteen konsonanssin avulla. Hän myös uskoi planeettojen tuottavan konsonansseja niiden liikkuessa kiertoradoillaan. Aristoksenos puolestaan erotti auditiivisen konsonanssi-ilmiön numeroista ja tunnusti konsonanssiksi minkä tahansa intervallin, joka on tuotettu lisäämällä Pythagoran konsonanssiin yksi tai useampi oktaavi. Ptolemaios kritisoi Aristoksenoksen puhtaasti empiiristä lähestymistapaa. Hän säilytti kuitenkin nämä yhdistelmät uudessa luokittelussaan, joka omaksui homofoniset intervallit (oktaavi ja sen duplikaatti) sekä sinfoniset (kvintti, kvartti sekä niiden homofoniset yhdistelmät). Oman ryhmänsä muodostivat myös kvarttia pienemmät, melodioissa käytetyt intervallit sekä intervallit, joita ei hyväksytä melodiaan.

Dissonanssi on ymmärretty ja kuultu eri tavoin eri musiikillisissa perinteissä, kulttuureissa, aikakausissa ja tyyleissä. Varhaisrenessanssin musiikissa kvartin katsottiin olevan dissonanssi, joka pitäisi hajottaa välittömästi. Terssi puolestaan oli puhtain konsonanssi, ja myös sekä suuri että pieni seksti laskettiin lukeutuvaksi konsonansseihin.

Yleisen käytännön mukaan kaikkien dissonanssien tuli olla valmiita ja sitten ratkaistuja, antaen tietä tai palautuen konsonanssiin. Toisistaan erotettiin melodinen ja harmoninen dissonanssi; dissonoivat melodiset intervallit sisälsivät tritonuksen ja kaikki ylinousevat ja vähennetyt intervallit. Dissonoiviin harmonisiin intervalleihin sisältyivät puolestaan pieni sekunti ja suuri septimi sekä ylinouseva kvartti ja vähennetty kvintti.

1200-luvulla Johannes de Garlandia ehdotti kolminkertaista luokittelua konsonansseihin ja dissonansseihin. Täydellisiin konsonansseihin lukeutuivat priimi ja oktaavi, epätäydellisiin pieni ja suuri terssi ja keskitason (intermediate) konsonansseihin kvartti ja kvintti. Dissonanssit Garlandia jaotteli samalla tavalla: Epätäydelliset (suuri seksti, pieni septimi), täydelliset (pieni sekunti, tritonus ja suuri septimi) sekä keskitason dissonanssit (suuri sekunti ja pieni seksti).

Kontekstisidonnaisuus

Dissonanssin ja konsonanssin kokeminen on muuttunut historian kuluessa paljon, mutta sen kokeminen on myös kulttuurisidonnaista. Ilmiöiden musiikkipsykologiseen kokemiseen vaikuttaa esimerkiksi käytetty viritysjärjestelmä. Länsimaisen musiikkiin koulutettu tai tottunut ihminen kokee usein toisen kulttuurin musiikin (jossa eri viritysjärjestelmä) dissonoivana. Sama ilmiö tulee vastaan esimerkiksi atonaalisessa musiikissa, jossa poiketaan tonaalisesta järjestelmästä. Muita musiikkipsykologiseen kokemiseen vaikuttavia ilmiöitä ovat esimerkiksi sointiväri, intervallin laajuus ja erilaiset harmoniset tilanteet. Historian saatossa teoreetikot ovat kiistelleet siitä onko konsonanssin havaitseminen fysiologinen vai aistimuksellinen ilmiö. Toisaalta taas on pyritty osoittamaan, että konsonanssi on opittu kulttuurinen ilmiö. On huomioitava, että erilaiset näkökulmat eivät kuitenkaan ole välttämättä toisiaan poissulkevia.

Lähteet

• Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa, s. 220, art. Konsonanssi. Tammi, 1983. ISBN 951-30-5915-4
• The new grove dictionary of music and musicians, 6 (edited by Stanley Sadie)
• http://www2.siba.fi/muste1/index.php?id=14&la=fi (Arkistoitu – Internet Archive)
• http://www.uta.fi/arkisto/mustut/mute/int04.htm
• http://www.uta.fi/arkisto/mustut/mute/int05.htm
• http://www.uta.fi/arkisto/mustut/mute/int02.htm
• http://www.elisanet.fi/sakari.hilden/Mt/mtp/p821900.html (Arkistoitu – Internet Archive)
• http://cnx.org/content/m11953/latest/
• http://solomonsmusic.net/consonance.htm
• http://www.oxfordmusiconline.com/subscriber/article/grove/music/06316 ,Oxford Music Online Consonance. 2. Psychoacoustic factors.