Konevitsan Jumalanäiti

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Konevitsalainen Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni (1400-luvun loppu tai 1500-luvun alku) Uuden Valamon ikonostaasissa (toukokuu 2010).
Konevitsan Jumalanäidin ikoni. Kuvan ikoni ei ole Heinävedellä oleva kappale.

Konevitsan Jumalanäiti (ven. Коневская икона Божией Матери, Konevskaja ikona Božiei Materi) on ortodoksinen ikonityyppi. Suomen historiallisesti merkittävin ja kuuluisin ikoni on Heinävedellä Uuden Valamon luostarissa oleva tiettävästi vanhin Konevitsan ikonin kopio.

Perimätiedon mukaan Konevitsan luostarin perustaja pyhittäjä Arseni Konevitsalainen olisi tuonut ikonin Athokselta jo vuonna 1393. Näin lienee tapahtunut, sillä siitä on historiallista todistusaineistoa ja asiasta kerrotaan esimerkiksi Arseni Konevitsalaisen elämäkerrassa.[1] Alkuperäinen ikoni lienee kuitenkin tuhoutunut tai muuten hävinnyt vuosisatojen kuluessa tapahtuneiden levottomuuksien, tulipalojen ja hävitysten aikana.

Konevitsan Jumalanäidin ikonin kunnioittamisen tapa levisi Venäjän ortodoksisessa kirkossa pyhittäjä Arsenin kuoleman (12.6.1447) jälkeen osana häneen liittynyttä kulttiaan. Konevitsan luostarissa luostarin perustajaan ja ensimmäiseen igumenin elämään liittynyt ikoni oli pyhäinjäännös, joka myös muistutti karjalaisen luostarin yhteydestä ja pyhiinvaelluksesta kreikkalaiseen maailmaan kuuluneelle Athokselle.[2]

Novgorodin itsenäisyyden menetys ja liittäminen Moskovan valtapiiriin katsotaan hidastaneen taustaltaan novgorodilaiseen Arseniin liittyneen ikonin merkityksen leviämistä Venäjällä. Arseni kanonisoitiin vasta 1500-luvulla. Varhaisimmat tiedot pyhittäjä arsenin ikonin kunnioittamisesta ajoittuvat 1500-luvun ensimmäiselle kolmannekselle. Kunnioittamisen merkiksi luostarissa valmistettiin Konevitsan Jumalanäitiä esittävä koruommeltu liina (65x78 cm), joka täydensi ikonia joiltain osin uusilla yksityiskohdilla.[2]

Vuonna 1794 Venäjän kirkko määräsi ikonin juhlapäiväksi 10. heinäkuuta.[1]

Uuden Valamon ikoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa Heinävedellä olevan tiettävästi vanhimman Konevitsan Jumalanäidin ikonin kopion valmistusaika sijoittuu 1400-luvun lopulle tai 1500-luvulle. Tämä ikoni poikkeaa alkuperäisestä myös siinä, että ikoni on maalattu molemmilta puolilta, kun taas alkuperäinen oli maalattu vain toiselta puoleltaan.

Suomeen ikoni tuotiin Konevitsan luostarin munkkien paetessa sotaa vuonna 1940. Evakkomatkalle joutunut ikoni vietiin nykyiseen sijoituspaikkaansa Uuteen Valamoon vuonna 1956. Sitä ennen se oli Keiteleellä sijainneessa luostarissa, jossa ikonin katsotaan edesauttaneen luostaria tulipalolta suojenneessa ihmeessä vuonna 1953. [1]

Professori Aune Jääskinen on kirjoittanut ikonista väitöskirjan, jossa hän seikkaperäisesti selvittää ikonin alkuperää ja historiaa. Iän määritys on aiheuttanut kiistelyä tutkijoiden ja luostarien välillä, mutta viimeaikaiset tarkat tieteelliset tutkimukset tukevat professori Jääskisen ja tutkijoiden näkemyksiä Suomessa olevan ikonin iästä.

Konevitsan Jumalanäidin ikoni ja sen kääntöpuolella oleva toinen ikoni, ns. Käsittätehty Kristus (Mandylion), konservoitiin alkuperäiseen ulkoasuunsa vuosina 1969–1970 Neuvostoliitossa Moskovassa. Ikonin riisa eli suojana oleva jalometallinen vaippa on irrotettu ikonista ja se sijaitsee Kuopiossa Suomen ortodoksisessa kirkkomuseossa.

Konevitsan Jumalanäidin ikoni teki harvinaislaatuisen vierailun vuonna 2006 Venäjälle, jolloin se kävi Valamon luostarin johtajan, igumeni Sergein mukana muun muassa Pietarissa ja alkuperäisellä paikallaan Konevitsan luostarissa.

Katso myös - Suomen muut ihmeitätekevät ikonit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Piispa Arseni: Ihmeitätekevät ikonit Suomessa. (Teema: ihmeitätekevät ikonit. Konevitsan Jumalanäiti -ikonista erityisesti artikkelin sivuilla 10–12) Ikonimaalari, 2011, nro 2, s. kansi ja 8–15. Helsinki: Suomen ikonimaalarit ry. ISSN 978-952-5870-37-4.
  2. a b Olga Sipola: Konevirsan Jumalanäidin ikonin kunnioittamisesta. (Teema: ihmeitätekevät ikonit) Ikonimaalari, 2011, nro 2, s. 16–23. Helsinki: Suomen ikonimaalarit ry. ISSN 978-952-5870-37-4.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]