Keltatäplähiipijä

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Keltatäplähiipijä
Carterocephalus palaemon-03 (xndr).jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Eukaryootit Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Perhoset Lepidoptera
Alalahko: Glossata
Osalahko: Erilaissuoniset Heteroneura
Yläheimo: Päiväperhoset Papilionoidea
Heimo: Paksupäät Hesperiidae
Alaheimo: Hiipijät Heteropterinae
Suku: Carterocephalus
Laji: palaemon
Kaksiosainen nimi

Carterocephalus palaemon
(Pallas, 1771)

Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Keltatäplähiipijä Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Keltatäplähiipijä Commonsissa

Keltatäplähiipijä (Carterocephalus palaemon) on Suomessa melko harvinainen paksupääperhoslaji.[1]

Ulkonäkö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keltatäplähiipijän siipien kärkiväli on 28–31 mm ja sukupuolet ovat jokseenkin samannäköiset. Laji muistuttaa paljon mustatäplähiipijänaarasta, mutta keltatäplähiipijällä sekä etu- että takasiivissä on tummanruskealla pohjalla hieman tummasävyisen oranssinkeltaisia läiskiä, kun mustatäplähiipijällä värit ovat päinvastoin. Läiskät ovat muodoltaan melko nelikulmaisia ja etusiiven keltaisten täplien poikki kulkee tummia siipisuonia. Siipien alapinnat ovat kellanruskeat ja takasiivissä niillä on laajoja, vaaleankellertäviä laikkuja, joissa on tumma reunus.[2][3][4][5][6]

Levinneisyys ja lentoaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keltatäplähiipijän levinneisyys ulottuu vuoristoihin painottuen Keski-Euroopasta Fennoskandiaan, idässä Siperian poikki Japaniin ja Pohjois-Amerikassa Alaskasta Labradorin niemimaalle ja Kalliovuoria etelään Kalifornian pohjoisosiin. Lisäksi Skotlannissa ja Pyreneillä on erillisesiintymät. Euroopassa laji puuttuu Iberian niemimaalta sekä Välimeren ympäristöstä.[3] Suomessa laji on jonkin verran taantunut ja puuttuu käytännössä kokonaan maan eteläosista. Pääasiallinen levinneisyys on PohjanmaaPohjois-Karjala-linjalta Keski-Lapin pohjoisosiin, pohjoisempaa havaintoja on vähemmän. Yleisin laji on Vaasan seudulta Kainuuseen ulottuvalla vyöhykkeellä. Perhoset lentävät yhtenä sukupolvena kesäkuun alusta heinäkuun puoleenväliin.[7][8][9]

Elinympäristö ja elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keltatäplähiipijä lepäämässä kasvilla

Keltatäplähiipijää tavataan kosteilla niityillä, metsäaukeilla ja tienvarsilla. Koiraat partioivat reviirejään tai tarkkailevat niitä leväten korkealla kasvilla. Laji on paikkauskollinen, eivätkä naaraatkaan juuri liiku syntymäpaikoiltaan.[3][10]

Naaras munii munat heinien lehdille yksitellen ja reilun viikon kuluttua kuoriutuvat toukat sitovat lehden putkimaiseksi suojaksi. Toukka on hidaskasvuinen ja talvehtii täysikasvuisena koteloituen varhain keväällä. Kotelovaihe kestää noin kuukauden.[3]

Ravintokasvi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keltatäplähiipijän ravintokasveja ovat erilaiset heinät, mutta tarkkaa lajivalikoimaa Pohjoismaissa ei tunneta.[3]

Suomessa keltatäplähiipijä on vuoden 2010 uhanalaisarvioinnissa luokiteltu silmälläpidettäväksi (NT)[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Pertti Pakkanen: Keltatäplähiipijä. Suomen Perhostutkijain Seura.
  2. Lionel G. Higgins, Norman D. Riley, suom. Olavi Sotavalta: Euroopan päiväperhoset, s. 334–335. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1973. ISBN 951-30-2311-7.
  3. a b c d e Nationalnyckeln till Sveriges flora och fauna. Fjärilar: Dagfjärilar. Hesperiidae – Nymphalidae, s. 141–142. ArtDatabanken, SLU, 2005. ISBN 91-88506-51-7.
  4. Svenska fjärilar (ruotsiksi)
  5. Suomen perhostutkijain seura: Heteropterus, Carterocephalus, Thymelicus, Hesperia ja Ochlodes -lajit
  6. Norges sommerfugler (norjaksi)
  7. Kimmo Silvonen, Morten Top-Jensen & Michael Fibiger: Suomen päivä- ja yöperhoset – maastokäsikirja, s. 112. BugBook Publishing, 2014. ISBN 978-87-993512-9-9.
  8. Jussi Murtosaari: Keski-Suomen perhosia: Keltatäplähiipijä Keskisuomalainen.
  9. Perhosviki
  10. Tari Haahtela, Kimmo Saarinen, Pekka Ojalainen & Hannu Aarnio: Suomen ja Euroopan päiväperhoset, s. 36. Gummerus Kustannus oy, 2012. ISBN 978-951-20-8386-2.
  11. Jari-Pekka Kaitila, Kari Nupponen, Jaakko Kullberg & Erkki Laasonen 2010. Perhoset. Julk.: Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.). Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]