Kaukopuhelu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kaukopuhelu on puhelinverkossa soitettava telealueelta toiselle suuntautuva puhelu, jonka soittaminen vaatii suuntanumeron valinnan ennen vastaanottajan puhelinnumeroa. Eri telealueilla sijaitsevien matkapuhelimien välistä puhelua kutsutaan kuitenkin matkapuheluksi.

Kaukopuheluiden historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen lankapuhelinverkon täydellistä automatisointia kaukopuhelut olivat käsivälitteisiä ja ne piti tilata etukäteen. Kaukopuhelua ei siis voinut soittaa suoraan puhelimesta toiseen, vaan se oli Suomessa tilattava valtionkeskuksen kautta.

Käsivälitteiset kaukopuhelut jaettiin Suomessa erilaisiin kiireellisyysluokkiin: tällaisia olivat esimerkiksi: normaali, erittäin kiireellinen sekä pikapuhelu.

Puhelut muuttuivat käsivälitteisistä automaattisiksi eli soittajan numerovalinnalla hoituviksi vähitellen Etelä-Suomesta alkaen 1960-luvulla. Vuoden 1964 lopulla lähes puoli miljoonaa puhelinliittymää oli jo tämän niin sanotun kaukovalinnan piirissä, ja pohjoisimmat automatisoidut verkkoryhmät olivat tuolloin Alavuden (suuntanumero 965) ja Kuopion (suuntanumero 971) verkkoryhmät.[1] Kaukopuhelut olivat pitkään valtion posti- ja lennätinhallituksen yksinoikeutta, mitä alueelliset puhelinyhtiöt pitivät epäoikeudenmukaisena. Esimerkiksi vuonna 1976 kaukopuhelujen hintoja korotettiin kahdesti, yhteensä noin 70 prosenttia. Puheluista oli tuolloin 20 prosenttia kaukopuheluja, 80 prosenttia paikallispuheluja saman verkkoryhmän sisällä. Kaukopuheluissa oli kolme hintaluokkaa: kaukopuhelut viereisiin verkkoryhmiin olivat halvimpia, alle 100 kilometrin etäisyydelle vähän kalliimpia ja kaukopuhelut sitä etäämmälle Suomessa kalleimpia. Iltaisin ja viikonloppuisin kaukopuhelut olivat halvempia kuin arkipäivisin.[2][3]

Kaukopuhelut vapautettiin kilpailulle vuoden 1994 alusta, jolloin maakuntien puhelinlaitosten perustama Kaukoverkko Ysi Oy markkinoi kaukopuhelujaan suuntanumeron eteen valittavalla numerolla 109. Valtiollisen Telen kaukopuhelintunnus oli 101, minkä lisäksi Telen tuloiksi ohjattiin alussa nekin kaukopuhelut, joissa suuntanumeron eteen ei valittu mitään tunnusta[4]. Hintaerot jäivät vähäisiksi eikä kuluttajia juuri hyödyttänyt hintojen seuraaminen[3]. Vuoden 1996 suuntanumerouudistuksessa verkkoryhmät kolminumeroisine 9-alkuisine suuntanumeroineen poistuivat ja jäljelle jäi 13 teleliikennealuetta 0-alkuisine kaksi- tai kolminumeroisine suuntanumeroineen[5].

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kolmaskymmenes automaattinen kaukopuhelinkeskus Heinolaan. Helsingin Sanomat, 9.12.1964, s. 6. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  2. Sainio, Pentti: Puhelin valtion salainen rahasampo. Posti- ja lennätinhallitus piilottelee tulojaan kaukopuheluista. Helsingin Sanomat, 24.9.1978, s. 15. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  3. a b Forsström, Raija: Soittajalta vietiin suhteellisuudentaju. Helsingin Sanomat, 22.6.1994, s. 42. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  4. Heikkinen, Martti: Yksityiset kiristivät kaukopuheluminuutin neljä penniä Teleä halvemmaksi. Helsingin Sanomat, 9.12.1993, s. 10. Näköislehden aukeama (tilaajille).
  5. Mukka, Antero: Kaukopuhelu katoaa lähivuosina. Helsingin Sanomat, 30.9.1995, s. 30. Näköislehden aukeama (tilaajille).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä tekniikkaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.