Kansallispuvun kulttuurihistoria
| Kansallispuvun kulttuurihistoria | |
|---|---|
| Kirjailija | Leena Elina Valkeapää |
| Kieli | suomi |
| Genre | tietokirjallisuus |
| Kustantaja | Vastapaino |
| Julkaistu | 2023 |
| Sivumäärä | 216 |
| ISBN | 978-952-397-023-6[1] |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Kansallispuvun kulttuurihistoria on taidehistorioitsija Leena Elina Valkeapään kirjoittama ja Vastapainon vuonna 2023 kustantama tietokirja, joka käsittelee suomalaisten kansallispukujen historiaa 1800-luvulta nykypäiviin asti. Valkeapää nostaa teoksessaan esiin erityisesti kukkakuosistaan tunnetun Sääksmäen naisen kansallispuvun, jonka vaiheet avaavat näkymän jatkuvaan valintojen, soveltamisen ja aitouden ongelmiin. Teos avaa, miten kansallispuvut saivat alkunsa ja millaisia ne ovat nykyaikana.[2]
Sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valkeapää määrittelee Kansallispuvun kulttuurihistoriassa, että kansallispuku on ”kansapuvun juhla- ja pyhäpuvun vaatekappaleisiin perustuva, tutkittu, hyväksytty ja vakiinnutettu kokonaisuus." jatkaen, että: ”kansallispuvun kokoajalta on vaadittu, ja vaaditaan edelleen, tavalla tai toisella hankittua auktoriteettia niin, että hänen katsotaan asiantuntemuksensa tai virka-asemansa puolesta oikeutetuksi [kansallispuvun] mallin laatimiseen.”[3]
Valkeapää pohtii kirjassaan, että onko kansallispuku jäänne menneiltä ajoilta vai elinvoimaista nykykulttuuria ja miksi ne synnyttävät voimakkaita tunteita. Kansallispuvuilla on ilmaistu erilaisia kielirajoja, maakuntia, sukujen yhteenkuuluvuutta ja kotiseutua.[2] Kirja etenee menneisyydestä kohti nykyaikaa. Valkeapää mainitsee teoksessaan myös nykyajan ilmiöitä, kuten kansallispuvun osien yhdistämisen muihin vaatteisiin sekä erilaiset kansallispukutempaukset, kuten kansallispukuhiihto ja -tuuletukset.[3]
Teos ruotii sitä, miten kansallispukukeskustelussa eräs olennainen kysymys on alusta asti ollut, miten tarkkaan kansallispuvun tulee seurata alkuperäistä malliaan. Tavallisesti nekin, jotka vaativat alkuperäisten museopukujen tarkkaa jäljittelemistä, hyväksyivät joitain käytännöllisiä muutoksia, esimerkiksi naisen hameen laskoksien vähentämisen puvun keventämiseksi tai miesten säämiskähousujen valmistamisen jostain muusta sopivasta materiaalista. Toisaalta jotkut jopa painottavat nimenomaan oikeanlaista vaikutelmaa, jossa historiallisilla yksityiskohdilla ei ollut kovin paljon merkitystä.[3]
Kirja taustoittaa, miten kansallispukuja laativat monet toimijat seuraten enemmän tai vähemmän tarkasti alkuperäisiä museopukuja. Kansallispukumallit ovat seurailleet myös muotia. Esimerkiksi 1940-luvun niin sanottu new look korosti naisen vartalon tiimalasimuotoa ja niinpä myös kansallispuvun liivi sai muotolaskokset. Minihameiden tullessa 1960-luvulla osaksi kansainvälistä muotoa kansallispukujenkin hameet lyhenivät lähes polvipituisiksi.[3]
Valkeapää kirjoittaakin teoksessaan, että kansallispukujen kulttuurihistoria osoittaa, etteivät kansallispuvut ole muuttumattomia. Niistä on hänen mukaansa aina käyty keskustelua, ja ne ovat mukautuneet uusiin tarpeisiin. Myös niiden ulkonäkö ja valmistustavat ovat vaihdelleet. Juuri muovautuvuus ja puvuille annetut erilaiset merkitykset ovat säilyttäneet kansallispuvut, sillä ne ovat tehneet kansallispukuilmiöstä joustavan, kiinnostavan ja edelleen elävän.[2]
Sääksmäen naisten kansallispuku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teoksessa käsitellään erityistapauksena Sääksmäen puvun vaiheita. Nykyinen Sääksmäen puku perustuu Lennart Carlstedtin vuonna 1876 Suomen muinaismuistoyhdistykselle tekemään vaatelahjoitukseen, johon kuului kaksi hametta, röijy, kaksi esiliinaa ja paita. Lahjoitus liittyi Aleksanterin yliopiston osakuntien keräyskampanjaan. Carlstedt itse ei ollut ylioppilas, mutta hänen veljensä oli, ja molemmat lahjoittivat Muinaismuistoyhdistykselle useita vaatekappaleita. Carlstedt oli myös Suomen muinaismuistoyhdistyksen jäsen. Carlstedin lahjoittamasta Sääksmäen puvusta vain röijy oli alkuperäinen, hameet Carlstedt oli teettänyt ”kuvausten mukaan”.[3]
Valkeapää kertoo kirjassaan, että Sääksmäen puvun raidallinen villakangas eli kalminkki on ollut kallista ostokangasta ja että kasviaiheilla kuvioitu kalminkki on ollut aikanaan kaikkein hienointa kangasta. Kotimaiset käsityöläiset jäljittelivät tekstiiliverstaiden kalminkkeja, ja Carlstedtin lahjoituksen kangas on luultavasti taitavan käsityöläisen kutomaa. Carlstedt ei saatetekstissään kertonut, keneltä vaatteet tai kuvaukset on saatu. Vaatteen alkuperä on siten jäänyt arvoitukseksi, varsinkin, kun hameosa näyttää kuluneelta, mutta liivi käyttämättömältä.[3]
Sääksmäen puvun suosion kasvuun vaikuttivat useat tekijät. Ritvalan helkajuhlan uudelleenelvytyksen yhteydessä vuonna 1904 virisi ajatus yhtenäisistä asuista. Aikanaan on todennäköisesti jokainen osallistuja käyttänyt omaa juhlapukuaan. Erilaisten kokeilujen jälkeen siirryttiin Sääksmäen pukuun, joka oli esitelty U. T. Sireliuksen toisessa kansallispukuvihossa vuonna 1922. Asiaa auttoi vielä se, että Sireliuksen kuvastossa puvusta oli olemassa myös edullisempi, kukaton versio. Valkeapää nostaa esille myös Impi Sotavallan Helkatytöt-ryijymallin, jossa hän tulkitsee hahmojen yllä olevan Sääksmäen puvun. Ryijymalli levisi laajalle, kun se julkaistiin Kotiliesi-lehden ohjeena vuonna 1932. Viimeistään Sääksmäen puku tuli tutuksi kaikelle kansalle Pauligin Paula-tytön asuna.[3]
Valkeapää toteaa, ettei nykyistä Sääksmäen pukua voi tarkistaa, koska sen lähtökohtana olevat vaatekappaleet eivät täytä nykyisiä kansallispukujen esikuvavaatekappaleitten vaatimuksia. Hän toteaa kuitenkin, ettei tarkistamiseen ole mitään erityistä syytäkään, koska puku on elinvoimainen ja sillä on oma historiansa. Valkeapää korjaa myös melko usein esitetyn käsityksen, että Sääksmäen kukaton puku olisi arkipuku. Näin ei hänen mukaansa ole, vaan se on vain yksinkertaisempi vaihtoehto Sääksmäen puvulle. Kansan keskuudessa arkivaatteet käytettiin loppuun, vain pyhä- ja juhlavaatteita on säilynyt museoihin, ja niiden pohjalta kansallispuvut on laadittu.[3]
Arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Filosofian tohtori Merja Leppälahti toteaa arviossaan, että Valkeapää käsittelee erityisen kiinnostavasti Paula-tytön syntyvaiheita ja niistä eri aikoina kerrottuja tarinoita. Valkeapää esittää teoksessaan, että alkuperäisen piirros-Paulan olevan peilikuva Toivo Vikstedtin vuonna 1922 kansallispukukuvastoon piirtämästä Sääksmäen puvun pukukuvasta. Välttämättä puvun valinnan taustalla ei ole sen kummempia syitä kuin valinnan tehneen mieltymys. Asiaan on voinut vaikuttaa myös se, että puku on raikkaan länsisuomalainen eikä tuo mieleen Aino-pukua eikä karjalaisia pukuja. Sääksmäen puku on sekä selkeä että koristeellinen, sillä kankaan kukkakuviointi erottuu myös mustavalkoisessa kuvassa eikä pukuun kuulu palvelijattareen viittaavaa esiliinaa.[3]
Leppälahden mukaan Valkeapää esittelee teoksessaan kiinnostavia ilmiöitä, kuten keskustelut siitä, miten täsmälleen puvun pitäisi seurata alkuperäistä malliaan ja missä seikoissa kansallispuvun toteutus voi antaa periksi nykyajan vaatimuksille. Leppälahti huomioi, että kirja nostaa myös esille kansallispukujen muotivaihtelut. Leppälahti mainitsee, että teoksessa on mukana on paljon kiinnostavia yksityiskohtia.[3]
Kansallispuvun kulttuurihistoria on Leppäkahden näkemyksen mukaan esineenä miellyttävä, sopivan kokoinen ja kaunis, jota lukee mieluusti useaankin otteeseen. Hän jatkaa, että kirja herättää halun tietää aiheesta enemmän, ja siinä auttavat kirjan lähdeluettelo ja henkilöhakemisto.[3]