Kampiliira
Äänitiedostojen kuunteluohjeet
Kampiliira on 1000-luvulla luultavasti Espanjan pohjoisosien luostareissa kehitetty soitin, jossa kieliä soitetaan jousen sijasta kammesta pyöritettävällä puukiekolla. Luostareissa ei harrastettu soitinmusiikkia, mutta laulun opiskeluun tarvittiin apuvälinettä, jolla voitiin saada kuuluviin intervalleja. Soittimeen kuuluu erityinen koskettimisto, jolla lyhennellään melodiakielen soivaa pituutta. Kolmas erityinen piirre, kiekon ja koskettimiston lisäksi, ovat ns. bordunakielet, jotka soivat koko ajan samassa sävelkorkeudessa ja luovat melodialle harmonisen perustan.[1]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäiset kampiliirat olivat kahden soittajan välineitä: toinen pyöritti kammesta ja toinen paineli tai nosteli koskettimia. Tällaisessa organistrumissa oli tavallisesti yksi melodiakieli ja yksi bordunakieli.
1100-luvulla kampiliira oli kiertävien trubaduurien soitin ja se oli siihen mennessä kehitetty pieneksi ja helposti mukana kuljetettavaksi laatikkomaiseksi sinfonye-malliksi.
1300-luvulle tultaessa soitin oli kokenut huomattavan arvonalennuksen: siitä oli tullut sokeiden kerjäläisten soitin. Tähän aikaan se oli jo kansansoittimena koko Euroopassa.[1]
Boschin soitin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hieronymus Boschin triptyykissä Maallisten ilojen puutarha on kuvattu myös kampiliira. Se on keskeisellä paikalla kuvapaneelissa, jossa kuvataan sielujen piinaa helvetissä (kaikkea soitinmusiikkia pidettiin tuolloin syntisenä). Kuvasta näkyvät soittimen yksityiskohdat niin selvästi, että Bosch on varmasti käyttänyt mallinaan oikeaa soitinta. Nykypäivänä on rakennettu toimivia rekonstruktioita tuon kuvan mukaan.
Boschin maalauksessa näkyy kampiliiran neljäs erityinen piirre: yksi bordunakielistä on varustettu pienellä irtonaisella tallalla. Sillä soittaja saa aikaan raksahtavan tai narahtavan perkussiivisen äänen, jolla voi rytmittää soittoa. Talla värähtelee soittimen kantta vasten, kun soittaja pyörittäessään kampea tekee pienen nykäyksen. Tämä bordunakieli on varustettu pienellä säätimellä, jolla voi säätää tallan herkkyyttä.
Uusi nousu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Barokin aikaan tultaessa kampiliira koki uuden nousun. Kansanmusiikista tuli hetkeksi muotia ja hoveissakin soitettiin säkkipilliä ja kampiliiraa. Tunnetut säveltäjät, kuten Joseph Haydn, tekivät musiikkia kampiliirallekin.[1] Oppikirjojakin julkaistiin. Ranskan parhaimmat soitinrakentajat kehittelivät soitinta ja syntyi nykyään yleisin tyyppi: luutun pyöreäpohjaisella kaikukopalla varustetut soittimet. Tuolloin soittimeen lisättiin kanteen kiinnitetyt ohuet resonanssikielet, jotka värähtelevät ja soivat kun soittimen kansi värähtelee. Raksutuksen käyttö kehitettiin erittäin hienostuneeksi efektiksi.
Monia erikoisia kokeilujakin tehtiin: erässä menestyksekkäimmistä kammella pyöritettiin puukiekon lisäksi mekanismia, jolla puhallettiin ilmaa urkujen palkeisiin. Urkuja soitettiin samalla koskettimistolla kuin kampiliiran kieliä.
Ranskan vallankumous lopetti hovielämän kukoistuksen ja kampiliira palasi kansansoittimeksi, mutta nyt teknisesti ja esteettisesti kehittyneempänä. Kansanmusiikkisoittimena kampiliira on elänyt siellä täällä Euroopassa, mutta sen vahvimmat alueet ovat olleet Ranskassa ja Unkarissa sekä Espanjan pohjoisosissa. 1800-luvulla Ranskassa oli eräillä paikkakunnilla sarjavalmistustakin.
1960-luvun aikana koko maailmassa heräsi jälleen kiinnostus kansanmusiikkiin, ja silloin kampiliirakin löydettiin uudestaan. Kansanpelimannit opettivat nuoremmille taitojaan ja pian soittimen opetusta saattoi saada joissakin musiikkioppilaitoksissakin. Samoihin aikoihin löydettiin myös instrumentille tehty barokkimusiikki. Soitinrakentajat kehittivät nykyaikaan sopivia malleja tutkimalla vanhoja soittimia.
Suomen vanhin tieto kampiliirasta on 1430-luvulta: eräässä perukirjassa mainitaan vainajan omaisuutena sinfonye. Suomesta on löytynyt vain yksi vanha soitin Joensuun suunnalta, sekin on keskeneräinen ja luultavasti asiaa tuntemattoman yritelmä. Ehkä sen on tehnyt Venäjän armeijassa palvellut ukrainalainen? Ukrainan viimeiset kampiliiransoittajat katosivat Stalinin ajan vainoissa.
Nykyisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
2000-luvulla kampiliira on edelleen harvojen soitin, käsityötä ja melko kallis. Edullisimmat luotettavat soittimet ovat noin 1 200 euron hintaisia (2004). Hinnalla ei ole ylärajaa, parhaat soitinrakentajat tekevät tilauksesta soittimistaan niin hienoja ja monipuolisia kuin soittaja vain tahtoo.
Tunnetuin soittaja on varmaankin Nigel Eaton Englannista. Hän esiintyi 1990-luvun alussa Robert Plantin ja Jimmy Pagen maailmankiertueella, ja silloin myös MTV:n katsojat saivat kuulla taitavaa kampiliiransoittoa. Gilles Chabenat on toinen tunnettu nykysoittaja, hän vieraili Värttinän Ilmatar-levylläkin. Pohjoismaissa Harald Pettersson on soittanut kampiliiraa Nordmanin suuren suosion saaneilla levyillä. Kampiliiraa soitetaan myös Metallican kappaleella "Low Man's Lyric". Kappaleessa kampiliiraa soitti David Miles.
Kansan- ja maailmanmusiikin lisäksi soitinta kuulee edelleen barokkimusiikissa ja keskiajan musiikissa (suomalainen Oliphant-yhtye on käyttänyt levyillään jonkin verran sinfonye-kampiliiraa). Kampiliira on myös jonkin verran käytössä rockin ja kokeilevan jazzin parissa. Myös metalliyhtyeet, kuten sveitsiläinen Eluveitie ja suomalainen Korpiklaani käyttävät kampiliiraa.
