Kalvoproteiini

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Kalvoproteiini on solukalvon rakenteeseen kuuluva proteiini, joka ulottuu osittain kalvon läpi.[1] Eläinsolukalvon massasta noin puolet on proteiineja. Kalvoproteiinien tehtävänä on kuljettaa aineita solukalvon läpi (sisään tai ulos), toimia entsyyminä, vastaanottaa viestejä (toimia reseptorina) tai toimia solujen välisenä tunnistimena. Osa kalvoproteiineista on glykosoituja eli niihin on kiinnittyneenä hiilihydraattiosa, jolloin niitä kutsutaan glykoproteiineiksi. Suurin osa glykoproteiineista sijaitsee solukalvon uloimmalla osalla muodostaen kalvon ulkopuolelle solua suojaavan hiilihydraattikerroksen. Hiilihydraattikerroksesta löytyy myös pitkiä sokeriketjuja sisältäviä proteoglykaaneja. Kalvoproteiinit on yleisesti jaettu kahteen ryhmään: integraalisiin ja perifeerisiin kalvoproteiineihin. [2]

Integraaliset kalvoproteiinit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Integraaliset kalvoproteiinit ovat lujasti kalvoon kiinnittyneitä ja ne pystytään irrottamaan vain aineilla, jotka rikkovat proteiinien hydrofobiset vuorovaikutukset kalvon kanssa. Integraaliset proteiinit ovat joko kalvon hydrofobiseen osaan työntyviä tai kalvon läpäiseviä. Ne kiinnittyvät tavallisesti hydrofobisella α-kierteellä. Lisäksi tunnetaan kalvoon ankkuroituva β-tynnyrirakenne, joka on ulospäin hydrofobinen. [2] [3]

Perifeeriset kalvoproteiinit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perifeeriset kalvoproteiinit ovat yhteydessä kalvoon toisten proteiinien välityksellä tai ne voivat ankkuroitua solukalvoon proteiineihin kiinnityneillä lipideillä. Ne voidaan yleensä irrottaa vahvoilla suolaliuoksilla tai pH:ta muuttamalla. Proteiineihin liittyneet perifeeriset kalvoproteiinit kiinnittyvät integraalisten kalvoproteiinien hydrofiilisiin osiin sekä kalvolipidien polaarisiin päihin ionisidoksilla ja vetysidoksilla. Lipidien avulla kalvoon kiinnittyvillä perifeerisillä kalvoproteiineilla kiinnittyminen on kuitenkin heikompaa kuin integraalisilla kalvoproteiineilla. Lipidiankkureina voivat toimia eräät rasvahapot, kuten palmitiinihappo ja myristiinihappo sekä isoprenoidit (farmesyyli tai geranyyli). [2] [4]

Perifeeriset kalvoproteiinit muodostavat säikeisen verkoston solukalvon sisäpuolelle, joka antaa mekaanisen tuen kalvolle. Ne voivat toimia myös integraalisten kalvoproteiinien ankkureina. Perifeeriset kalvoproteiinit toimivat lisäksi entsyymeinä sekä transmembraanisten signaaleiden välittäjinä. [4]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Turunen, Seppo: Biologia: Ihminen, s. 180. 5.–7. painos. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-29701-8.
  2. a b c Heino, J., Vuoento, M.: Biokemian ja solubiologian perusteet. Helsinki: WSOY, 2007.
  3. Alberts B., Bray D., Johnson A., Lewis J., Raff M., Roberts K., Walter P.: Essential Cell Biology. New York: Garland Publishing Inc., 2004.
  4. a b Horton H.,Moran, L., Scrimgeour, K., Perry, M., Rawn, D.: Principles of Biochemistry. Pearson International Edition, 2006.
Tämä biologiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.