J. W. Lähde
Johan Wilhelm Lähde (1856 Kärkölä – 8. tammikuuta 1927) oli amerikansuomalainen toimittaja. Hän oli etevä sanomalehtimies ja yksi amerikansuomalaisen kulttuurin tunnetuimmista hahmoista.[1]
Lähde kävi Suomessa lukion, mutta ei terveytensä takia pystynyt suorittamaan loppuun ylioppilaskokeita. Hän oleskeli Saksassa ja opetti latinaa ja saksaa yksityiskoulussa Örebrossa. Pastori J. J. Hoikka houkutteli Lähteen vuonna 1884 Yhdysvaltoihin, jossa hän perusti Ashtabulassa Ohion ensimmäisen suomalaisen seurakunnan. Vuonna 1885 Lähde vihittiin papiksi Augustana-synodissa Illinoisin Rock Islandissa.[2]
Lähde perusti Ashtabulassa amerikansuomalaisten ensimmäisen uskonnollisen lehden, kerran kuukaudessa ilmestyneen Valvojan, jota toimittivat myös Suomi-synodin perustajat Hoikka ja J. K. Nikander. Vuonna 1885 hän muutti pastoriksi New Yorkiin ja sittemmin Pennsylvaniaan, jossa hän joutui alkoholisminsa takia erotetuksi papin virasta ja menetti myös Suomessa asuneen vaimonsa.[3]
Vuonna 1887 Lähde siirtyi Minnesotan New York Millsiin, jossa hän toimi rautatieyhtiön siirtolaisagenttina. Paikallinen suomalaisseurakunta palkkasi Lähteen papiksi ja samana vuonna hän ryhtyi toimittamaan Minneapolisissa vuonna 1881 perustettua Uusi Kotimaa -lehteä. Vuonna 1888 Lähde kutsuttiin papin virkaan Etelä-Dakotan Savoon, mutta alkoholisminsa takia hän joutui pian palaamaan New York Millsiin. Siellä hän osti Oregonin Astoriaan siirtyneen Uuden Kotimaan painokoneen ja perusti sen tilalle uuden lehden Amerikan Suomettaren. Lähde julkaisi New York Millsissä myös neljä Amerikan Suomalaisen Kansanvalistusseuran kalenteria ja järjestyksessä toisen amerikansuomalaisen aapisen ja lukukirjan.[4]
Amerikan Suometar sulautui vuonna 1890 New York Millsiin palanneeseen Uuteen Kotimaahan, jonka toimittajana Lähde edelleen työskenteli. Vuonna 1893 hänestä tuli lehden kirjapainossa painetun Raittiuslehden toimittaja ja J. W. Eloheimon kanssa perustetun raittiusseura Koiton johtaja. Vuoden 1894 lopussa Lähde siirtyi Eloheimon luokse Michiganin Ironwoodiin. Sitä ennen hän oli perustanut John Heinon kanssa lyhytikäisen raittiuslehden Valoa Kansalle. Ironwoodissa Lähde toimitti sanomalehti Kalevalaa ja pilalehti Pilkkakirvestä, jotka tukivat Eloheimon taistelua Suomi-synodia vastaan.[5]
Vuonna 1895 Lähde kutsuttiin Wyomingin Rock Springsin suomalaisen seurakunnan papiksi. Sitä ennen hän oli mennyt naimisiin suomalaisen Sigrid Candelinin kanssa. Rock Springsissä Lähde toimitti vähän aikaa Lännen Uutisia[6] Eloheimon langon Otto Massisen kanssa, mutta joutui juopottelunsa takia jälleen lähtemään seurakunnastaan.[7]
Vuonna 1896 Lähde palkattiin Idän Raittius Liiton Massachusettsin Worcesteriin perustaman Idän Uutisten toimittajaksi. Sopimukseen kuului myös ruotsinkielinen Finska Amerikanaren, mutta Lähde totesi kahden lehden toimittamisen pian mahdottomaksi. Hän erosi Idän Uutisista, mutta ryhtyi tammikuussa 1899 jälleen Fitchburgiin muuttaneen lehden toimittajaksi. Heinäkuussa 1897 Lähteestä tuli myös kongregationalistisen Lähetyskirkon lehden Totuuden ensimmäinen toimittaja.[8]
Fitchburgissa Lähde tutustui amerikansuomalaisiin sosialisteihin A. F. Tanneriin ja Martin Hendricksoniin. Vuonna 1900 hän työskenteli ensimmäisen amerikansuomalaisen sosialistilehden Amerikan Työmiehen aputoimittajana. Pian sen jälkeen Lähde palasi New York Millsiin, jossa hän jatkoi Uuden Kotimaan toimittajana seuraavien 20 vuoden ajan. Uskonnollisena ja luonteeltaan rauhallisena ja sovittelevana hän pyrki edistämään suomalaista kansallistunnetta, vastusti sosialisteja ja korosti ensimmäisen maailmansodan aikana siirtolaisuuden lojaalisuutta Yhdysvalloille. Uusi Kotimaa siirtyi vuonna 1920 uusille omistajille, minkä jälkeen Lähde ryhtyi kotoaan käsin duluthilaisten Päivälehden ja Siirtolaisen toimittajaksi. Hän oli myös suosittu puhuja, joka esiintyi erilaisissa juhlissa ja poliittisten ryhmien tilaisuuksissa.[9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Riippa, Timo: ”Toimittaja Lähde”: The Story of a Finnish Immigrant Newspaperman, Temperance Advocate, and Minister. Finnish Americana, vol. III, 1980, s. 30–40.