Iljušin Il-28
| Iljušin Il-28 | |
|---|---|
 Puolan ilmavoimien Il-28 |
|
| Tyyppi | pommikone |
| Alkuperämaa |
 Neuvostoliitto |
| Valmistaja | Iljušin |
| Ensilento | 8. heinäkuuta 1948[1] |
| Poistettu käytöstä | 1956 |
| Valmistusmäärä | 6 316[1] |
Iljušin Il-28 on neuvostoliittolainen Iljušinin valmistama suihkupommikone. Tyyppi suunniteltiin 1940-luvun loppupuolella Neuvostoliiton ilmavoimien käyttöön. Konetta käyttivät 1950- ja 1960-luvuilla Neuvostoliiton ja Varsovan liiton maiden lisäksi useat puolueettomat maat. Neuvostoliitto luopui konetyypistä 1980-luvulla, se oli kuitenkin käytössä vielä 1990-luvulla muun muassa Egyptissä ja Kiinassa, jossa konetta valmistettiin lisenssillä nimellä Harbin H-5. Kone oli English Electric Canberran ohella aikansa menestynein kevyt pommittaja.[2]
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliitossa ensimmäisen kevyen taktisen suihkupommituskoneen kehittämisestä käytiin kilpa Tupolevin ja Iljušinin kesken. Tuotantoon pääsi Iljušin Il-28, joka sai NATOn koodinimen Beagle. Koneen ensilento lennettiin 8. heinäkuuta 1948, lentäjänä Vladimir Kokkinaki. Koneen sarjatuotanto alkoi 1949 ja ensimmäinen sarjatuotantokone lensi maaliskuussa 1950. Kaikkiaan konetta valmistettiin 6316 yksilöä vuosina 1950–1956. Tyypin vanhentuessa tuotanto lopetettiin ministerineuvoston päätöksellä helmikuussa 1956.[3] Nikita Hruštšov teki aloitteen koneiden romuttamisesta, mutta ilmavoimien johto sai tyypin osaksi säilymään 1980-luvulle koulutuskäytössä ja maalinhinauksessa.
Yli 6 000 Il-28-konetta lensi viidentoista maan ilmavoimissa. Osa niistä oli käytössä vielä 1990-luvun alussa Kiinassa ja Romaniassa ja ne olivat Kiinassa valmistettuja versioita.Tuoreen julkaistun Military Balance raportin mukaan ainakin Pohjois-Korea käyttää edelleen aktiivisessa palveluksessa koneita. Käytössä on jopa 80 konetta.[4]
Il-28:aa valmistettiin useina muunnoksina. Versioita olivat esimerkiksi RDS 4 Tatjana – kevyen taktisen ydinpommin pudottamiseen muunnettu Il-28N, tiedustelu-valokuvausversio R, elektronisen sodankäynnin versio REB sekä radio-ohjattujen pommien tarkkuuspudotuksiin Il 28-131. Lisäksi konetyyppiä käytettiin torpedokoneina sekä säätiedusteluun ja siviilipuolella postikoneina, joilla samalla koulutettiin tulevien suihkumatkustajakoneiden lentäjiä. Kiinassa valmistetun H-5-version voi ulkoisesti erottaa kulmikkaammasta pyrstötornista.
Koneesta valmistettiin koulutusversio U, jossa tähystäjän tilojen paikalla oli umpinokka sekä suoralasinen etuohjaamo. Ratkaisu antoi molemmille ohjaajille normaalin näkyvyyden. Rynnäkköversiota valmistettiin vain prototyyppi. Koneen miehistön suojausta ei oltu suunniteltu tehtävään ja heittoistuimet eivät olleet riittävän kehittyneitä matalalla pelastautumiseen. Il-28:n oleelliset kohdat oli panssaroitu pienikaliiperisten aseiden osumilta. Ohjaajalla ja tähystäjällä oli heittoistuimet. Pyrstötornissa oli alaspäin avautuva luukku.
Koneessa oli tutka, tutkanilmaisin, autopilotti, radiokorkeusmittari ja avioniikkaa, jota ei voitu hyödyntää Suomessa maalaitteiden puutteen vuoksi. Kone kykeni toimimaan myös sora- ja nurmikentiltä. Kone kykeni yksimoottorilentoon ja nousuun yhdellä moottorilla, jos häiriö sattui koneen jo ollessa ilmassa (ns. lentoonlähdön V2-vaihe, jossa koneen kiihdytystä ei enää voida keskeyttää). Koneen ohjaimet olivat täysin mekaaniset. R-version erottaa ulkoisesti siipien kärjissä olevista polttoainesäiliöistä.
Käyttö Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäinen kone, NH-1, laskeutui Utin lentotukikohtaan 28. tammikuuta 1960. Tunnuksen kirjaimet olivat samat kuin silloisen Neuvostoliiton johtajan nimikirjaimet. Tämän vuoksi koneesta tuli pian "Nikita" tai "Nikke". Koneet kuuluivat Kuljetuslentolaivueeseen ja niiden kotikenttä oli Utti. NH-1 oli ensimmäinen Utin suihkukone. NH-2 tuli Suomeen 23. kesäkuuta 1961 ja viimeiset kaksi tammikuussa 1966. Koneita käytettiin Suomen ilmavoimien ilmamaalien hinaustehtävien lisäksi kartoituskuvaus-, merivalvonta- ja tiedustelu sekä ilmakehänäytteiden keräystehtävissä. Merivalvonta tehostui oleellisesti, kun koneen tutkan toiminta saatiin omatoimisesti koepenkissä kokeilemalla selvitetyksi, sillä sen käsikirjoja ei saatu koneiden mukana. Koneen kenttäkelpoisuus tuli hyvin ilmi. Puutteellisten hallitilojen vuoksi koneita säilytettiin pääsääntöisesti ulkona suojapeitteiden alla. Talvella koneet rullattiin usein lumen läpi kiitotielle. Koneiden perushuollot tehtiin Neuvostoliitossa, jonne ne lensi ja palautti venäläinen miehistö. NH-4-koneella tehtiin paluulennolta lasku Uttiin kentän pohjarakenteelle, jota valmisteltiin päällystystä varten. Laskun jälkeen kone rullattiin lumivallin läpi varsinaiselle lumeen auratulle tilapäiselle kiitotielle, josta miehistö oli varmistetusti saanut tiedon.[3]
Lento-ominaisuudet olivat johdonmukaiset ja hyvät. Kone edellytti lentäjiltä ominaisuuksien sisäistämistä sekä huolellisuutta erityisesti lentoonlähdön suunnittelussa eri olosuhteissa, koska kone oli suhteellisen raskas moottoritehoon verrattuna ja moottorit kiihtyivät hitaasti. Onnistuneen siiven ansiosta kone oli silti aikansa toimintaympäristössä kohtuullisen nopea ja toiminta-aika oli hyvä. Useat koneen laitteista oli sijoitettu vain kunkin miehistön jäsenen käytettäväksi, joten hiottu yhteistyö oli edellytys tehokkaalle toiminnalle.
Viimeinen Il-28-lento tapahtui 30. kesäkuuta 1981 ja koneena oli NH-3. Kaikkiaan neljällä Nikitalla lennettiin Suomessa 7 570 tuntia.
Koneen valmistajan ilmoittama käyttöikä oli 3 000 tuntia tai 25 vuotta. Koneet ostettiin Suomeen peruskorjattuina. Suomessa olivat käytössä alkuperäinen pommitusversio sekä valokuvausversio R, joka oli hieman raskaampi. Lentopaino vaihteli raja-arvojen välillä tehtävän mukaisesti.
Museokoneet Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
NH-4 on museoitu Keski-Suomen Ilmailumuseoon.[1]
Tekniset tiedot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähde: [5]
Yleiset ominaisuudet
- Miehistö: 3 (ohjaaja, tähystäjä ja ampuja)
- Pituus: 17,65 m
- Kärkiväli: 21,45 m
- Korkeus: 6,70 m
- Siipipinta-ala: 60,8 m²
- Tyhjäpaino: 11 890 kg
- Lentopaino: 17 700 kg
- Suurin lentoonlähtöpaino: 23 200 kg
Suoritusarvot
- Suurin nopeus: 900 km/h
- Matkalentonopeus: 750–800 km/h
- Lentomatka: 2 260 km nopeudella 670 km/h 10 000 metrissä
- Lakikorkeus: 12 300 m
- Työntövoima-painosuhde: 0,25
- Lentoonlähtömatka: 1 050 m päällystetyllä kiitotiellä, 1 300 m soralla
Aseistus
- 2 × 23 mm NR-23 lentosuuntaan ampuvaa tykkiä rungossa
- 2 × 23 mm NR-23 -tykkiä Il-K6 taka-ampumossa, tähtäimessä ampumaennakon laskin
- 2 500 kg pommeja
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Keskinen, Kalevi; Stenman, Kari;Geust, Carl-Fredrik: Suomen museolentokoneet. Tietoteos, Forssan kirjapaino Oy, 1981. ISBN 951-9035-60-5.
- Donald, David: The encyclopedia of world aircraft, s. 534–535. Leicester: Blitz Editions, 1997. ISBN 1-85605-375-X.
- Jyrki Laukkanen – Suomen ilmavoimien lentokoneet Iljushin Il – 28 Apali 2008 ISBN 978-952-5026-79-5
- Pauli Hirvonen: MMM – Nuorten Ilmailukirja, Otava, 1961, Keuruu (ei ISBN tunnusta, kuva artikkelikohteesta s. 131)
- Chant, Chris: World's Great Bombers. Chartwell Books, 2005. ISBN 978-0785819899.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Iljushin IL-28R Ilmailumuseot. Viitattu 3.4.2024.
- ↑ Chant s. 148–149
- ↑ a b Laukkanen
- ↑ Tuore raportti paljastaa luvut: Tällainen on Pohjois-Korean sotavoima Ilta-Sanomat. 19.4.2017. Viitattu 19.4.2017.
- ↑ Iljuschin / Ilyushin Il-28 Flugzeug. Viitattu 3.4.2024. (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Iljušin Il-28 Wikimedia Commonsissa
