Hullujen häkki
| Hullujen häkki | |
|---|---|
| La Cage aux folles | |
 |
|
| Ohjaaja | Édouard Molinaro |
| Käsikirjoittaja |
|
| Perustuu | Jean Poiret’n näytelmään |
| Tuottaja | Marcello Danon |
| Säveltäjä | Ennio Morricone |
| Kuvaaja | Armando Mannuzzi |
| Leikkaaja | |
| Tuotantosuunnittelija | Mario Garbuglia |
| Pukusuunnittelija | Piero Tosi |
| Lavastaja | Mario Garbuglia |
| Pääosat | |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Ranska, Italia |
| Tuotantoyhtiö |
|
| Levittäjä |
United Artists Netflix |
| Ensi-ilta | 1978, Suomessa 1979 |
| Kesto | 92 min |
| Alkuperäiskieli |
italia ranska |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Hullujen häkki (tv-esityksessä Narrien naimakaupat, La Cage aux folles) on Édouard Molinaron ohjaama italialais-ranskalainen komediaelokuva vuodelta 1978. Se perustuu Jean Poiret’n bulevardikomediaan, jota on Suomessa esitetty nimillä Herrat diivat ja Hupsujen häkki. Tarina kertoo revyyteatterin omistajamiehestä (Ugo Tognazzi) ja tämän elämänkumppanista, yrityksensä tähtiesiintyjänä toimivasta drag-artistimiehestä (Michel Serrault). Ensinmainitun poika on alkanut seurustella äärikonservatiivisen poliitikon tyttären kanssa, ja nyt tulevat appivanhemmat ovat tulossa ensivisiitille vävyehdokkaan vanhempien luo. Komiikkaa syntyy, kun miespari yrittää vierailun ajan teeskennellä tavanomaista heteroavioparia.
Elokuvalle myönnettiin parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globe -palkinto,[1] ja se oli Oscar-ehdokkaana parhaan sovitetun käsikirjoituksen, parhaan ohjauksen ja parhaan puvustuksen sarjoissa[2].
Molinaron elokuvasta alkoi näytelmän tarinan valtava menestys sekä Euroopassa että erityisesti Yhdysvalloissa. Elokuva poiki kaksi eurooppalaista jatko-osaa, Narrit nailoneissa (1980) ja Narrien naimakauppa (1985) sekä yhdysvaltalaisversion Lainahöyhenissä (1996) ja jo 1980-luvun alussa samannimisen Broadway-musikaalin.[3][4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Cage aux Folles, La goldenglobes.com. Viitattu 24.3.2021.
- ↑ Oscars.org
- ↑ Ylänen, Helena: Viikon ainoa ensi-iltaelokuva: Kolmas kerta toden sanoo. Helsingin Sanomat, 15.4.1984, s. 17. Näköislehti (maksullinen). Viitattu 24.3.2021.
- ↑ Kajava, Jukka: Tytöt raskaina, pojat ystävinä. Suuri musikaali elää yhä. Helsingin Sanomat, 15.4.1984, s. 19. Näköislehti (maksullinen). Viitattu 24.3.2021.