Tämä on lupaava artikkeli.

Haastinkotka

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Haastinkotka
Taiteilijan tulkinta haastinkotkan hyökkäyksestä kahden moan kimppuun.
Taiteilijan tulkinta haastinkotkan hyökkäyksestä kahden moan kimppuun.
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Päiväpetolinnut Accipitriformes
Heimo: Haukat Accipitridae
Suku: Pikkukotkat Hieraaetus
Laji: moorei
Kaksiosainen nimi

Hieraaetus moorei
(Haast, 1872)

Synonyymit
  • Harpagornis moorei Haast, 1872
Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Haastinkotka Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Haastinkotka Commonsissa

Haastinkotka[1] (Hieraaetus moorei) oli Uuden-Seelannin Eteläsaarella elänyt, sukupuuttoon kuollut petolintu. Se on tiettävästi suurin koskaan elänyt haukkalintu. Ihmiset ovat aikanaan kohdanneet kotkan saarille saapuessaan, ja se on saattanut innoittaa edelleen tunnettuja maorien kansanperinteen tarinoita. Haastinkotka katosi 500–600 vuotta sitten ihmisten surmattua sukupuuttoon sen saaliseläimet moat.

Taksonomia ja evoluutio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisten DNA-tutkimusten perusteella haastinkotka on luokiteltu pikkukotkien sukuun (Hieraaetus). Aikaisemmin se luokiteltiin omaan sukuunsa Harpagornis.[2] Haastinkotkan ja sen edelleen elossa olevan sukulaislajin australianpikkukotkan kehityslinjat erosivat 700 000–1,8 miljoonaa vuotta sitten. Haastinkotka kasvoi sittemmin sukulaistaan huomattavasti suuremmaksi. Lajin evoluutiohistorian aikana sen koko kasvoi 10–15-kertaiseksi.[3]

Linnun jäännöksiä löysi ensimmäisen kerran taksidermisti Frederick Fuller, joka löysi vuonna 1871 moalintujen löytöpaikalta Glenmarkissa Canterburyn alueella olevalta suolta osan haastinkotkan jalkaluuta, kylkiluuta ja muutaman kynnen. Hän toimitti jäännökset Canterburyn museon johtaja Julius von Haastille,[4] joka kuvaili lajin tieteelle vuonna 1872[5]. Kokonaisempia löydöksiä tehtiin 1890-luvulla luolista. Sittemmin on tehty edelleen uusia löydöksiä, ja löydöksiin lukeutuu myös lähes kokonaisia luurankoja.[4]

Piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kallo.
Jalka verrattuna pienempään australianpikkukotkan jalkaan.

Haastinkotka on suurin ja painavin tunnettu kotkalaji. Sen siipien kärkiväli oli noin kolme metriä ja paino suurimmillaan 17,8 kilogrammaa. Suurimmat haastinkotkat olivat noin kaksi kertaa muita tunnettuja kotkalajeja suurempia. Haastinkotkaurokset olivat muille kotkille tyypilliseen tapaan naaraita pienempiä.[3] Urokset painoivat keskimäärin 9–10 kg ja naaraat 12–14 kg. Naaraita pienempien urosten paino vastaa suurin piirtein nykyisistä kotkista suurimman lajin eli harpyijan painoa. Siipien kärkiväli ei sen sijaan ollut sen painoon nähden haastinkotkalla erityisen suuri.[4] Siipien kärkiväli oli vain vähän suurempi kuin esimerkiksi maakotkalla, mutta haastinkotka oli paljon painavampi – maakotka painaa enintäänkin vain seitsemän kiloa. Siipien lyhyyden ansiosta kotka saattoi helpommin lentää metsiköissä.[6] Ruumis, pää ja jalat olivat suuret. Kotkan nokan pituus oli 130 mm ja kynsien pituus 75 mm. Ruumiin pituus oli enimmillään 1,4 metriä. Täysikasvuinen yksilö oli pystyasennossa noin 90 cm korkea.[3]

Hieman samantapainen mutta pienempi laji oli Uuden-Seelannin Pohjoissaarella aikanaan esiintynyt Circus teauteensis, joka oli suurin piirtein nykyisen maakotkan kokoinen. Nykyisin esiintyvistä kotkista suurimmat ovat haastinkotkaa selvästi pienemmät harpyija ja kuningasmerikotka.[3]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haastinkotkaa tavattiin aikanaan Uuden-Seelannin Eteläsaarella. Sen luulöydöksiä tunnetaan Eteläsaarella yli 50 paikalta[4] ja lisäksi yhdeltä paikalta Stewartinsaarelta. Suurin osa Eteläsaaren löydöksistä on tehty saaren etelä- ja itäosista. Laji on ilmeisesti esiintynyt saaren kuivemmilla osilla etenkin Eteläisten Alppien itäpuolella. Laji eli rannikolta aina subalppiiniselle vuoristolle.[3] Alkujaan sitä esiintyi ehkä erityisesti metsissä ja pensaikoilla,[4] mutta viimeisen jääkauden aikana levinneisyysalue mahdollisesti taantui ja keskittyi etenkin vuoriseudulle.[3]

Joidenkin tutkimusten mukaan lajin esihistoriallisen kannan kooksi on esitetty noin 3 000–4 500 lisääntyvää paria.[3] Oman levinneisyysalueensa ruokaketjun huipulla kanta tuskin oli koskaan erityisen suuri.[4]

Käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haastinkotka oli todennäköisesti oman levinneisyysalueensa ravintoketjun huipulla. Se saattoi saalistaa mitä tahansa Uuden-Seelannin suurempia lintulajeja, joita olivat esimerkiksi uudenseelanninkyyhky, sorsat, joutsenet, hanhet (eteläsaarella esimerkiksi Cnemiornis[3]) ja rantakanat.[4] Se saalisti myös Uuden-Seelannin suurimpia kasvinsyöjiä moalintuja,[6] joiden saalistamiseen lajin morfologisten piirteiden on arveltu erityisesti sopineen.[3] Suurimmat haastinkotkan saaliisiin kuuluneet moat saattoivat olla jopa 3,6 metriä korkeita ja noin 250-kiloisia. Moa-fossiileista on löydetty haastinkotkan hyökkäyksen jälkiä. Niiden perusteella on päätelty, että peto iski toisen jalkansa kynnet moan lonkkaan ja kaadettuaan saaliin painoi sen kaulaa toisella jalallaan, jolloin saalis ei voinut hengittää ja tukehtui kuoliaaksi.[6] Se on saattanut myös murskata saaliinsa kallon kovalla puristusotteella.[3]

Häviäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haastinkotka hävisi ilmeisesti noin 500–600 vuotta sitten ihmisen saavuttua Uuteen-Seelantiin. Todennäköinen syy katoamiselle oli sen saaliseläinten moalintujen katoaminen.[3] Ihmiset harjoittivat moanmetsästystä, koska suuret linnut olivat saarilla kätevä proteiinien lähde. Ruokaketjun huipulla olevat petoeläimet ovat hyvin haavoittuvaisia tällaisten muutosten suhteen.[4]

Haastinkotka ja ihminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haastinkotkaa esittävä patsas.

Ihmisten tiedetään kohdanneen haastinkotkia[4] joitakin satoja vuosia sitten.[3] Kotka esiintyy esimerkiksi vanhoissa luoliin tehdyissä piirustuksissa. Ihmiset valmistivat myös niiden luista työkaluja.[4]

Uuden-Seelannin alkuperäisasukkaiden eli maorien kansanperinteessä puhutaan suuresta kotkalajista, jota kutsuttiin nimillä pouākai ja hokioi. Tarinat ovat saattaneet olla haastinkotkan innoittamia. Kansanperinteessä sillä kuvailtiin olleen mustat sulat keltaisen tai vihreän vivahtein. Sen päässä kuvailtiin olleen punaisia sulkia. Kotkan sanottiin elävän Eteläsaaren vuorilla. Maorien kansanperinteessä kotkat saattoivat myös käydä ihmislasten kimppuun, mikä on sen tunnetun koon huomioon ottaen mahdollista.[3]

Haastinkotkasta väitetään tehdyn havaintoja vielä 1800-luvulla. Väitteitä ei tosin ole pidetty erityisen uskottavina.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Priéme, Anders: ”Hirmulintu”. Tieteen kuvalehti, 13.8.2009, nro 12, s. 52–53. Helsinki: Bonnier Publications Oy. ISSN 0903-5583.
  2. Kate Evans: Return of the lost birds New Zealand Geographic. Viitattu 1.7.2021. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l m n Szabo, M. J.: Haast's eagle New Zealand Birds Online. 2013. Viitattu 14.5.2021. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i j Giant eagle (Aquila moorei), Haast’s eagle, or Pouākai Museum of New Zealand Te Papa Tongarewa. Viitattu 14.5.2021. (englanniksi)
  5. Haast, J.: Notes on Harpagornis Moorei, an extinct gigantic bird of prey, containing descriptions of femur, ungual phalanges, and rib. (Internet Archive) Transactions and Proceedings of the New Zealand Institute. Viitattu 18.7.2021. (englanniksi)
  6. a b c Järvinen, Olli; Miettinen, Kaarina: Sammuuko suuri suku? – Luonnon puolustamisen biologiaa, s. 56. Vantaa: Suomen luonnonsuojelun tuki Oy, 1987. ISBN 951-9381-20-1.