Hätävarjelu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Hätävarjelu on oikeutusperuste muutoin rikolliseen tekoon, jonka tuomioistuin katsoo olleen oikeutettu eräiden oikeushyvien (esimerkiksi henki, koskemattomuus, omaisuus, kotirauha) puolustamisen kannalta. Hätävarjelussa on siis kyse oikeudesta vääryyttä vastaan[1]. Hätävarjelun ja sitä suuresti muistuttavan toisen oikeutusperusteen, pakkotilan, ero on siinä, että hätävarjelussa puolustaudutaan toisen ihmisen muodostamalta uhalta, kun taas pakkotilassa ihminen suojautuu ympäristöstä, kuten luonnonilmiöistä tai onnettomuuksista, aiheutuvia vaaroja vastaan suojatakseen arvokkaampia oikeushyviä, kuten omaa tai toisen henkeä.[2]

Käsitykset hätävarjelun oikeutuksesta vaihtelevat eri maiden lainsäädännössä paljon. Esimerkiksi Ruotsissa hätävarjelulla on sallittua suojella vain sikäläisessä laissa erikseen mainittuja oikeushyviä eikä mitään muuta. Norjassa hätävarjelu on sallittu jopa ympäristörikoksen estämiseksi. Taipumusta itsensä ja läheistensä suojelemiseen pidetään kuitenkin varsin yleisinhimillisenä. Tällainen puolustautuminen myös usein pelastaa arvokkaita etuja.[2]

Hätävarjelu on oikeus, ei velvollisuus. Henkilö, jolla on oikeus hätävarjeluun, voi halutessaan myös poistua paikalta.[3]

Suomen lain hätävarjelupykälä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rikoslain 4 luvun 4 § hätävarjelusta kuuluu[4]:

»Aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet.


Jos puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat (hätävarjelun liioittelu), tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin.»

Milloin hätävarjelu on oikeutettua?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rikoslain 4. luvun 4. pykälän ensimmäisen momentin mukaan teko voidaan oikeuttaa hätävarjeluna, mikäli se on välttämätön välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi.[4] Puolustautuminen on siis oikeutettua ainoastaan oikeudetonta hyökkäystä vastaan ja vain sellaisin keinoin, joita voidaan pitää hyväksyttävinä tilanteen kokonaiskuva huomioon ottaen. Lisäksi mahdollisuus hätävarjelun käyttöön on ajallisesti rajoitettua. Oikeus hätävarjeluun turvautumiseen on siis rajattu varsin tiukasti. Tämä on tarpeellista, jotta hätävarjelua ei alettaisi käyttää perusteena oman käden oikeuteen.[2]

Lain tarkoittama hyökkäys on ihmisen teko, joka voi aiheuttaa vahinkoa jollekin oikeushyvälle. Esimerkiksi sairauskohtaus ei ole teko eikä siten myöskään hyökkäys, vaikka siitä aiheutuisikin sivullisille ruumiinvammoja.[3] Jos ihminen on usuttanut eläimen hyökkäykseen, eläin on hyökkäyksen apuväline ja oikeutettu kohde puolustusteolle[3].

Hätävarjelussa käytetyn voimankäytön puolustettavuutta arvioitaessa huomioidaan, paitsi suojeltavan edun merkitys ja hyökkäyksen vaarallisuus, myös puolustuksessa käytetyn väkivallan ja sen aiheuttamien vahinkojen suuruus. Vähäarvoisen omaisuusedun pelastamiseksi ei ole lupa aiheuttaa esimerkiksi vakavia henkeen tai terveyteen kohdistuvia vammoja. Tähän viitataan suomalaisessa oikeustieteellisessä kirjallisuudessa yleisesti vertauskuvalla ”omenavarasta ei saa ampua”.[2] Yleisemmin, kovin vähäistä oikeuksien loukkausta ei ole sallittua torjua voimakeinoin, vaikka teko jäisi sen takia kokonaan torjumatta.[1] Hätävarjelupykälän ensimmäisessa momentissa luetellaan huomioitavat seikat[3]:

  • Hyökkäyksen laatu ja voimakkuus:
Kuinka yllättävä hyökkäys oli, missä se tapahtui, käytettiinkö siinä apuvälineitä vai pelkkää ruumiinvoimaa?
  • Puolustautujan ja hyökkääjän henkilö:
Huomioidaan esimerkiksi henkilöiden sukupuoli, ikä, fyysinen voima ja päihtymystila tai mielen sairaus. Oliko hyökkäyksessä kenties kyse erehdyksestä.
  • Muut olosuhteet:
Tässä huomioidaan loukatun oikeushyvän arvo, uhratun intressin arvo sekä puolustusteon laatu ja voimakkuus.

Omaa tai toisen kunniaa ei ole sallittua puolustaa hätävarjeluna koskaan.[2][5] Hätävarjeluun vedoten ei ole myöskään mahdollista ottaa haltuun omaisuutta, joka on ehtinyt jo päätyä häiriöttömästi sen anastaneen haltuun. Jo tapahtuneiden oikeushyvän loukkausten korjaamiseksi on lähtökohtaisesti turvauduttava viranomaisten apuun. Eräin ehdoin tällaisesta tilanteesta kuitenkin säädetään Pakkokeinolaissa itseapuna.[6] Oikeudettomasti omaisuutta hallussaan pitävä voi, estäessään omaisuuden laillista takaisinottoa, kuitenkin syyllistyä oikeudettomaan hyökkäykseen ja mahdollistaa hätävarjelutilanteen[2].

Oikeudeton hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hätävarjelu on sallittua ainoastaan oikeudetonta hyökkäystä vastaan. Toisin sanoen hyökkäyksen on täytettävä jonkin rikoksen tunnusmerkistö siten, ettei sitä kata mikään oikeuttamisperuste. Esimerkiksi myymälävarasta kiinniottava vartija toimii yksityisistä turvallisuuspalveluista annetun lain oikeuttamana, eikä kiinniottoon sisältyvä vapaudenriisto anna myymälävarkaalle mahdollisuutta turvautua hätävarjeluun.

Oikeudeton hyökkäys saattaa olla myös jatkuva rikos. Esimerkiksi kotirauhan piiriin tunkeutunutta ryöstäjää vastaan hätävarjeluoikeus jatkuu niin kauan, kuin ryöstäjä on kotirauhan piiriin kuuluvalla alueella.[6][5] Jatkuva rikos on poikkeus, ei sääntö. Silloin kun omaisuus on jo siirtynyt häiriöttömästi toisen haltuun, myös siihen kohdistunut hyökkäys on päättynyt, ja sitä kautta alkuperäisen omistajan hätävarjeluoikeus on poistunut.[3]

Puolustusteon tarpeellisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olisi mahdollista laatia hätävarjelupykälä, jossa puolustusteon tarpeellisuutta ei huomioitaisi. Näin ei olla kuitenkaan tehty, joten lainsäätäjä edellyttää arviota siitä, onko puolustusteko lainkaan perusteltu.[3]

Muiden kuin henkilöön kohdistuvien hyökkäysten tapauksessa syntyy helposti tilanne, jossa oikeushyvän puolustamiseksi riittää esimerkiksi poliisin kutsuminen paikalle. Omakätinen puolustusteko ei siis automaattisesti ole oikeutettu, vaikka hätävarjelun piiriin kuuluvaa asiaa loukattaisiinkin.[6] Silloinkin kun puolustusteko on oikeutettu, sen tulee tapahtua lievintä mahdollista voimaa käyttäen[2].

Hätävarjelupykälän nykyisessä sanamuodossa ei enää käy ilmi, että hätävarjelun tulee tapahtua nimenomaan suojelemistarkoituksessa. Lain esitöissä tästä vaatimuksesta kuitenkin pidetään kiinni (HE 44/2002 vp sivulla 116). Oikeustieteellisessä kirjallisuudessa katsotaan, että tiedon hätävarjelun oikeutuksesta tulisi olla sama, kuin mitä vaaditaan rikoksessa olosuhdetahallisuuden osalta. Näin tulkiten hätävarjelussa toimisi henkilö, joka pitää ”varsin todennäköisenä”, että hätävarjeluun oikeuttava tilanne on käsillä.[3]

Ajallinen ulottuvuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolustautuminen on ajallisesti rajattua. Hätävarjelu on sallittua vasta, kun hyökkäys on välittömästi uhkaamassa tai jo alkanut. On huomattava, että hätävarjeluteon perusteleminen jälkeenpäin välittömästi uhkaavan hyökkäyksen tapauksessa voi olla varsin vaikeaa, sillä kyse on subjektiivisesta näkemyksestä[5] eikä rikoksen tunnusmerkistön mukainen teko ole välttämättä vielä tapahtunut[3]. Siinä tilanteessa edellytetään, että hyökkääjä on todellakin luonut konkreettisen vaaran rikoksen tapahtumisesta[6]. Vastaavasti hätävarjeluoikeus päättyy välittömästi, kun hyökkäys on päättynyt ja suojeltavia oikeushyviä uhkaava vaara on poistunut. Liian myöhään, eli oikeudettoman hyökkäyksen jo loputtua, aloitettu puolustautuminen muuttuu itsessään oikeudettomaksi hyökkäykseksi, jota vastaan toinen osapuoli voi mahdollisesti käyttää hätävarjelua.[7]

Hätävarjelupykälän valossa hyökkäyksen kostaminen on rangaistavaa jo siitä yksinkertaisesta syystä, ettei se ei ole hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellista[6][5].

Nykyisen oikeuskäytännön mukaan aikarajojen ylittymistä käsitellään oikeudessa hätävarjelun liioitteluna.[3]

Voimankäytön puolustettavuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jokainen hätävarjelutilanne on erilainen ja siksi puolustettavuus on aina tapauskohtaista. Asiaan vaikuttavat puolustettavan edun merkitys, hyökkäyksen vaarallisuus sekä puolustusteossa käytetyn väkivallan ja syntyneiden vahinkojen suuruus. Hyökkääjän henkilöllä, fyysisellä voimalla ja varustautumisella on merkitystä arvioinnissa. Jos hyökkääjä on esimerkiksi pieni lapsi, tiukka kiinnipitäminen omista oikeuksista ei välttämättä ole perusteltua.[5] Voimakeinojen tarpeellisuutta tarkasteltaessa merkitystä on paitsi puolustusvälineellä, myös sen käyttötavalla. Esimerkiksi Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2019:22 katsottiin veitsen käyttö puolustustilanteessa oikeutetuksi, mutta veitsen käyttötapa ylitti sen, mitä voitiin pitää välttämättömänä.[3]

Luuloteltu hätävarjelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luulotellusta eli putatiivisesta hätävarjelusta on kyse silloin, kun henkilöllä on väärä tilanteenkuva, ja siksi tekee teon luullen sen olevan hätävarjeluna oikeutettu. Esimerkiksi puolustautuminen leluaseen käyttäjää vastaan on putatiivista hätävarjelua, jos lelua ei tilanteessa voinut erottaa aidosta aseesta.[8][3] Kynnys anteeksiantamiseen on kuitenkin korkealla. Jos niin kutsuttu huolellinen henkilö olisi välttänyt erehdyksen, voi rangaistusvastuu seurata tuottamuksellisesta rikoksesta. Vasta sitten, jos huolellinenkaan toiminta ei olisi pelastanut väärinkäsityksiltä, sulkeutuu vastuu myös tuottamuksellisista rikoksista.[2]

Provosoitu hätävarjelutilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hätävarjeluun vetoaminen ei ole mahdollista tilanteessa, jossa henkilö itse on aiheuttanut omalla toiminnallaan tilanteen kärjistymisen yhteenotoksi. Tällainen agent provocateur voi omasta mielestään ”hätävarjelua” harjoittaessaan syyllistyä todellisuudessa jopa törkeään pahoinpitelyyn.[6][3]

Hätävarjelun liioittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hätävarjelussa ei ole kyse pelkästään yksilön omasta arviosta, vaan yhteiskunnassa edellytetään kykyä itsehillintään. Oikeuksien loukkaamisen takia valloilleen pääseet aggressiiviset tuntemukset eivät tee hätävarjeluna tehtyä tekoa automaattisesti oikeutetuksi tai edes anteeksiannettavaksi.[5] Voimakkaan tunnetilan vallassa tehty, niin kutsuttu affektiteko, voi kuitenkin joskus toimia rangaistuksen lieventämisperusteena[3].

Rikoslain 4 luvun 4 pykälän toisen momentin mukaan, jos hätävarjeluna tehty teko on kokonaisarvosteluun nähden pahempi kuin olisi ollut tilanteeseen nähden välttämätöntä, tekijä voidaan tuomita täyteen tai alennettuun rangaistukseen. Tällöin teossa on kysymys hätävarjelun liioittelusta, ja hätävarjelu voi oikeuttamisen sijaan toimia teon anteeksiantoperusteena.[9]. Mitä yllätyksellisemmästä tilanteesta on ollut kysymys ja mitä lyhyempi harkinta-aika henkilölle on jäänyt, sitä ymmärrättävämmiksi hätävarjelutilanteen mahdolliset virhearvoinnit oikeudessa käyvät.[5] Anteeksianto (ja sitä kautta lievempi rangaistus) voi tulla kyseeseen, jos henkilöltä ei kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista toimintaa, kun otetaan huomioon tilanteen vaarallisuus, yllätyksellisyys ja tilanne muutoin.[1] Eräiden muiden maiden rikoslaissa erikseen mainitut ”pelko, kauhu ja hämmennys” kuvaavat tuntemuksia, joiden vallassa tekijän täytynyt olla, jotta hänen arviointikykynsä olisi alentunut niin, että anteeksiantoperuste suomalaisessa oikeuskäytännössä tulee sovellettavaksi.[2]

Pykälän sanamuoto ”... ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista…” on itsessään ehdoton rangaistusvastuusta vapauttava peruste. Sen sijaan kysymys siitä olisiko voitu vaatia, sisältää hyvinkin laajan mahdollisuuden teon tarpeellisuuden harkintaan[2] ja tuomioistuimen tuleekin arvioida tapauskohtaisesti olisiko henkilö voinut toimia toisin[3]. Hätävarjelutilanteeseen joutuneelta voidaan myös edellyttää maltillisuutta ja tilanteen uudelleenarviointia[2].

Sallitun ja liioitellun hätävarjelun rajoihin otetaan kantaa Korkeimman oikeuden päätöksessä 2019:22[3].

Poliisin, ja muiden työssään voimankäyttöön oikeutettujen, kohdalla voi olla varsin tulkinnanvaraista, onko kysymys ollut työtehtävässä oikeutetusta voimankäytöstä vai täyttyykö hätävarjelun kynnys. Voimankäyttöön oikeutettujen ihmisryhmien kohdalla kynnys hätävarjelun liioitteluun on oikeuskäytännössä matalampi kuin tavallisella kansalaisella.[1][3] Toisaalta on kiistatonta, että myös voimankäyttöön oikeutetut voivat tosiasiallisesti joutua hätävarjelutilanteeseen. Esimerkiksi Korkein oikeus päätöksessään KKO 2004:75 vapautti poliisimiehen virkavastuusta henkilön kuolemaan johtaneessa hätävarjelutilanteessa.[6]

Poistunut laki: hätävarjelu oikeudetonta viranomaistoimea vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiemmin hätävarjelupykälässä oli erillinen momentti kansalaisen oikeudesta puolustautua oikeudetonta viranomaistoimintaa vastaan. Momentti poistettiin vuonna 2004 voimaan tulleesta uudistetusta rikoslaista, koska

  1. Jos viranomaistoimi todella on oikeudeton, jo pykälän ensimmäinen momentti oikeuttaa hätävarjeluun.[2]
  2. Kansalaisella ei ole juuri mahdollisuuksia todeta viranomaistoimen oikeudettomuutta tilanteessa, jossa hätävarjelu tulisi kysymykseen. Etenkään, kun oikeuskäytännössä oli jo aiemmin katsottu, ettei viranomaisen vähäinen virheellinen menettely riitä tekemään toiminnasta oikeudetonta (esim. KKO 2000:90).[2][6]
  3. Viranomaistoimi ei käytännössä koskaan pääty kansalaisen tekemään vastarintaan vaan luultavasti päinvastoin, vastarinta johtaa suurempaan voimankäyttöön. Siksi on vastuutonta rohkaista kansalaista toimintaan, jolla voi olla hänelle itselleen haitalliset seuraukset.[2]

Momentin myös katsottiin sinänsä kyseenalaistavan viranomaistoiminnan auktoriteettia.[2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d Pekka Koskinen: Rikosoikeuden perusteet. Helsinki: Forum Iuris, 2008. ISBN 978-952-10-3754-2. s. 40–41, 56–57
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Hallituksen esitys Eduskunnalle rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi HE 42/2002 vp s. 111–118
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p Heli Korkka-Knuts, Dan Helenius & Dan Frände: Yleinen rikosoikeus. Helsinki: Edilex Libri & Edita Publishing oy, 2020. ISBN 978-951-37-7852-1. s. 247–260 , 283, 289–293, 304–307
  4. ↑ a b Rikoslaki 4 luku 4 § (39/1889, muut. 515/2003) (Arkistoitu – Internet Archive)
  5. ↑ a b c d e f g Sisäasiainministeriön 15.12.2009 vahvistama järjestyksenvalvojan koulutusmateriaali: 5.5 Hätävarjelu. sivut 75–78
  6. ↑ a b c d e f g h Dan Frände: Yleinen rikosoikeus. Helsinki: Edilex Libri & Edita Publishing oy, 2012. ISBN 978-951-37-6129-5. s. 140–152
  7. ↑ Nuotio, K., Majanen, M.: Rikosoikeuden poluilla. s. 79–81. Forum Iuris, 2003. ISBN 951-45-9478-9
  8. ↑ Rikosoikeudellinen vastuu ja vastuuvapaus
  9. ↑ Hätävarjelu ja hätävarjelun liioittelu

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hätävarjelu&oldid=22173801”