Groznyin taistelu (1996)
| Groznyin taistelu | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa ensimmäistä Tšetšenian sotaa | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
| Komentajat | |||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
alussa 1 600 |
12 000 | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
? |
494 kaatunutta | ||||||||
Groznyin taistelu tai Groznyin toinen taistelu oli ensimmäisen Tšetšenian sodan aikana käyty taistelu 6. – 20. elokuuta 1996 Venäjän ja separatistien Itškerian tšetšeenitasavallan joukkojen välillä Tšetšenian pääkaupunki Groznyin hallinnasta. Venäläiset olivat vallanneet kaupungin Groznyin ensimmäisen taistelun aikana.
Elokuussa 1996 tšetšeenitaistelijat alkoivat soluttautua kaupunkiin ja syttyneissä taisteluissa he ajoivat suuremmat venäläisjoukot kaupungin ulkopuolelle. Venäläiset valmistelivat suurta tykistö- ja ilmapommitusten keskitystä kaupunkia vastaan sen menetettyään, mutta mielipide Moskovassa oli nyt kuitenkin kääntynyt sodan vastaiseksi. Groznyin taistelu päättyi tulitaukoon 20. elokuuta ja itse sodan päätti sitä seurannut Hasavjurtin sopimus.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aslan Mashadov joutui tulevan operaation toteuttaakseen liittoutumaan useiden vaikutusvaltaisten tšetšeenipäällikköjen, kuten Doku Umarovin, Ruslan Gelajevin ja Ahmed Zakajevin kanssa.[1]
Taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäläisjoukot suunnitteivat aamulla 6. elokuuta hyökkäyksen aloittamista Alhan-Jurtin kylää vastaan. Samaan aikaan tšetšeenit alkoivat soluttaa noin 1 500 taistelijaa Grozyihin.[1] Myöhemmän venäläisen arvion mukaan kaupungissa oli samalla hetkellä noin 12 000 venäläissotilasta. Noin kolmannes heistä oli asevoimien joukkoja ja loput huonommin aseistettuja sisäministeriön joukkoja. Kaupungin ympärillä esimerkiksi Kankalan lentotukohdalla oli joitakin tuhansia muita sotilaita. Panssariajoneuvoja heillä oli 207 samalla, kun tšetšeeneille niitä ei ollut aluksi yhtään. Myöhemmin hyökkäyksen aikaan heidän onnistui vallata joitakin venäläisiä panssariajoneuvoja.[2]
Tšetšeenit saapuivat pienissä noin 25:n miehen ryhmissä. Venäläiset olivat asettaneet kaupunkiin tiesulkuja ja tarkastuspisteitä, joiden teho jäi kuitenkin pieneksi. Venäläiset olivat erityisen haluttomia liikkumaan ulkona öisin, minkä lisäksi he kärsivät miespulasta. Soluttautuminen sujui näin suhteellisen vaivattomasti. Kello 5.50 aamulla tšetšeenit iskivät kohteisiin eri puolilla kaupunkia, kuten Hankalan lentotukikohtaan, kaupungin lentoasemalle, poliisin päämajaan ja tärkeimpiin liikenteen solmukohtiin. Vain kolme tuntia myöhemmin he olivat vallanneet suurimman osan kaupungista.[1] Tšetšeenien onnistui vallata myös Argunin ja Gudermesin kaupungit saman operaation aikana.[2]
Venäläiset ja heidän kanssaan liittoutuneet tšetšeenit pitivät hallussaan vielä kaupungin keskustaa. Hankalassa onnistuttiin tekemään vastarintaa hyökkääjiä vastaan. Tärkeitä tukikohtia olivat myös sisäministeriön joukkojen ja FSB:n rakennukset Groznyissä. Hyökkäyksen nopeus johti kuitenkin laajaan paniikkiin. Monet sisäministeriön joukoista pakenivat tai linnoittautuivat tukikohtiinsa. Useissa tapauksissa hyökkääjät eivät ottaneet vankeja, etenkään venäläisten puolelle siirtyneiden tšetšeenien keskuudesta. Laajemmassa mittakaavassa he antoivat kuitenkin pakenevien yksikköjen lähteä kaupungista. Lopulta kaupungissa oli vielä noin 5 000 venäläistä.[1]
Hyökkääjät saivat alkumenestyksensä myötä vahvistuksia eri puolilta Tšetšeniaa. Heihin liittyi myös kaupungin asukkaita. Venäläiset yrittivät sekasorrossaan lähettää yksikkönsä tšetšeenejä vastaan jo ennen, kuin he olivat saaneet kootuksi yhteen suurempia joukkoja. 7. elokuuta tšetšeenit väijyttivät venäläisen panssarikolonan ja löivät 205. motorisoidun kivääriprikaatin vastahyökkäyksen takaisin. 276. motorisoitu kivääriprikaati onnistui vastahyökkäyksellään 11. elokuuta saavuttamaan kaupungin keskustan ja evakuoimaan joitakin haavoittuneita. Suurempaa menestystä ei kuitenkaan saatu.[1]
Viikon taistelujen jälkeen tšetšeenejä oli nyt vahvistuksineen noin 6 000. Kaupungin keskustassa oli vielä loukussa 3 000–4 000 venäläistä. Venäläisjoukkojen komentaja Vjatšeslav Tihomirov oli sattunut olemaan hyökkäyksen aikana lomalla ja venäläisiä komensi kenraaliluutnantti Konstantin Pulikovski. Pulikovski antoi 19. elokuuta tšetšeeneille uhkavaatimuksen antautumisesta 48:n tunnin aikana. Kun vaatimukseen ei suostuttu, hän määräsi tykistön ja ilmavoimat pommittamaan kaupunkia. Kaupungista lähti 21. elokuuta mennessä arviolta 220 000 pakolaista. Kaupunkiin jäi arviolta vain 70 000 asukasta.[1]
Hasavjurtin sopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jo Pulikovskin kootessa kasaan kaupungin pommitukseen tarvittavia joukkoja linja sotaan oli kuitenkin muuttunut Moskovassa. Sotaa vastaan olivat kääntyneet paitsi monet poliitikot, mutta myös huomattavat asevoimien edustajat. Etenkin aikanaan Afganistanin sodassa palvelleet alkoivat tehdä vertailukohtia molempien sotien hyödyttömyyden välillä. Vetäytymistä oli alkanut vaatia esimerkiksi kenraali Boris Gromov. Hänen kannalleen kaupungin suuren pommituksen mahdollisten suurien siviiliuhrien määrän takia siirtyi myös kansallisen turvallisuusneuvoston johtaja Aleksandr Lebed. Hän matkusti Tšetšeniaan 20. lokakuuta ja määräsi alueen asevoimille tulitauon. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön välityksellä aloitettiin neuvottelut Mashadovin kanssa ja 30. elokuuta solmittiin Hasavjurtin sopimus.[1]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hasavjurtin sopimus jätti avoimeksi kysymyksen Tšetšenian itsenäisyyden laillisuudesta, mutta Venäjän joukot vedettiin sen perusteella pois maasta 31. joulukuuta mennessä. Sopimus päätti ensimmäisen Tšetšenian sodan.[1] Venäläiset olivat taistelun aikana menettäneet arviolta 494 sotilasta kaatuneina, 1 407 haavoittuneina ja 182 vangittuina tai kadonneina.[2]