Gromoboi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Gromoboi (Громобой)
Gromoboi
Gromoboi
Naval Ensign of Russia.svg
Aluksen vaiheet
Rakentaja Baltijski zavod, Pietari
Kölinlasku 7. toukokuuta 1898
Laskettu vesille 8. toukokuuta 1899
Palveluskäyttöön marraskuussa 1900
Palveluskäytöstä 1922
Tekniset tiedot
Uppouma 12 455 t
Pituus 147 m
Leveys 20.3 m
Syväys 7.9 m
Nopeus 20 solmua
Miehistöä 874 upseeria ja miehistön jäsentä
Aseistus 4 × 204 mm tykkiä
16 × 152 mm tykkiä
12 × 75 mm tykkiä
12 × 47 mm tykkiä
18 × 37 mm tykkiä
4 × 381 mm torpedoputkea

Gromoboi (ven. Громобой, ”jyrisijä”, ”taistelun jyrinä”) oli Venäjän keisarillisen laivaston panssaroitu risteilijä. Alus nimettiin samannimisen venäläisen kansantarinan sankarin mukaan. Pohjois-Venäjällä seikkaillut Gromoboi oli eräänlainen venäläinen versio Robin Hoodista.[1]

Valmistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1899 valmistunut Gromoboi oli paranneltu version aiemmin valmistuneista panssariristeilijöistä Rossijasta ja Rurikista. Sen keulan 204 mm tykkien suojana oli yli 15 cm paksuinen panssarointi, kuten myös lähes kaikkien 152 mm tykkien. Perässä olevien 204 mm tykkien suojana oli vain suojakilvet.[2]

Palvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valmistumisensa jälkeen laiva matkusti Itä-Aasiaan ja edusti Venäjää Australian kansainyhteisön perustamisessa. Tuolloin laiva vieraili Sydneyn ja Melbournen satamissa. Aluksen komentajana matkalla toimi Karl Petrovitš Jessen.

Venäjän–Japanin sota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Venäjän–Japanin sota

Venäjän–Japanin sodassa Gromoboi oli mukana laivasto-osastossa, joka yhdytti 24. huhtikuuta 1904 japanilaisen joukkojenkuljetusaluksen Kinshumarun, joka kuljetti tuhansia keisarillisen 37. jalkaväkirykmentin sotilaita. Venäläiset tarjosivat mahdollisuuden antautumiseen, jonka piti tapahtua tunnin sisällä, tai laiva upotettaisiin. Osa Kinshumarun miehistöstä suostui tarjoukseen, mutta sotilaat eivät. Miehistö pakkautui pelastusveneisiin, kun sotilaat aloittivat kivääritulen venäläisaluksia kohti. Venäläiset odottivat tunnin loppuun ja upottivat aluksen. Rurik nosti pelastusveneissä olleet japanilaiset kyytiinsä. Vain matruuseja ja työmiehiä selvisi hengissä Kinshumarulta. [3]

Gromoboi upotti muitakin japanilaisia kuljetusaluksia, kuten Izumimarun 12. kesäkuuta 1904. Telissun taistelun päättymispäivänä 15. kesäkuuta se upotti kaksi kuljetusalusta. Näistä toinen, Hitachimaru oli lastattu vetureilla ja junakalustolla vaikeuttaen japanilaisten maajoukkojen huoltoa manner-Aasiassa. Junakaluston lisäksi 6-tonninen Hitachimaru vei upotessaan arvokasta piiritysaseistusta, Port Arthurin piiritykseen tarkoitettuja Kruppin haupitseja sekä 2 000 miestä. Traagisempi tapaus sattui samana päivänä, kun Gromoboi upotti 3-tonnisen kuljetusaluksen, jonka kuljetti haavoittuneita ja sairaita Dalianista Japanin pääsaarille. Osa pelastautui veneisiin ja Gromoboi poimi merestä yli sata japanilaista, mutta osa kieltäytyi lähtemästä aluksesta peläten jäävänsä vangiksi.[4]

Elokuussa 1904 Gromoboi osallistui Rurikin ja Rossijan kanssa Ulsanin taisteluun Japaninmerellä. Japanilaiset käyttivät taistelussa hyvin herkiksi viritettyjä räjähdekranaatteja, jotka aiheuttivat suurta tuhoa varsinkin venäläisalusten suojaamattomissa ja heikosti suojatuissa osissa. Kantta pyyhki tämän tästä kranaatinsirpalepilvet. Sen runkoon osui 25 kertaa, joskaan yksikään osumista ei läpäissyt panssaria. Taistelu päättyi japanilaisten voittoon Rurikin upottua. Gromoboi vaurioitui ja sen miehistöstä sai surmansa 94 ja haavoittui 182. Välikannella roihusi tulipalo ja vain kaksi sen 24 silloisesta 75 mm tykistä oli taistelun jälkeen toimintakuntoisia.[2] Korjausten jälkeen alus ajoi karille Vladivostokin lähellä.

Itämeren laivastossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Gromoboi siirrettiin Itämeren laivastoon. Se varustettiin uudelleen 1908–1911 välisenä aikana ja se osallistui ensimmäiseen maailmansotaan.

Heti sodan alussa saksalaiset tekivät pieniä laivasto-iskuja Itämerelle ja Suomenlahdelle. Saksan keisarillisen laivaston alukset pommittivat Kõpun majakkaa Hiidenmaalla 12. elokuuta 1914 ja muita kohteita elokuussa. Gromoboi ja panssariristeilijä Admiral Makarov kohtasivat 17. elokuuta saksalaiset risteilijät Magdeburgin ja Augsburgin sekä kolme hävittäjää ja miinalaiva Deutschlandin. Venäläisalusten tuliteho oli suurempi kuin saksalaisten, jotka kiireesti miinoittivat lähestymisreitin. Vastaavasti venäläisten komentaja ei uskaltanut lähestyä saksalaisia, koska uskoi osastoa seuraavan suurempia aluksia. Kummankin osaston komentaneet amiraalit erotettiin tehtävistään toimettomuuden seurauksena. [5]

Elokuussa 1915 laivalla heräsi kapinahenki. Venäjän laivastossa oli paljon Saksansukuisia upseereja, joiden myötätunto vaihteli sodan aikana. Myös osa Gromoboin päällystöstä oli saksalaissukuisia upseereja. Aluksen ollessa Kronstadtin satamassa Rossijan ja muutaman taistelulaivan kanssa alusten miehistöt järjestivät mielenosoituksen saksalaisia upseereja vastaan huutaen ”Alas saksalaiset!” Amiraali Kurosh uhkasi mielenosoittajia hirsipuulla, mutta nämä vastasivat, etteivät he voi hirttää tuhansia, tai amiraali itse hirtetään ensimmäisenä.[6]

Sodan päättyessä Gromoboi oli jo selvästi vanhentunut. Uuden kommunistihallinnon aikana 1920-luvun alussa aloitettiin laivastouudistuksen toteuttaminen ja Itämeren laivaston kokoa pienennettiin radikaalisti. Monien suurempien ja uudempienkin sota-alusten lailla Gromoboi romutettiin ja se myytiin Saksaan romurautana ulkomaanvaluutan vastineeksi vuonna 1922.[7]

Gromoboi vuonna 1904, kuvan oikeassa laidassa Rossija.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • William Hovgaard: Modern History of Warships. , 1978. ISBN 0851770401.
  • Henry Arthur Tilley: Eastern Europe and Western Asia. Longman, Green, Longman, Roberts, & Green, 1864.
  • Denis Ashton Warner, Peggy Warner: The Tide at Sunrise. Routledge, 2002. ISBN 0714682349.
  • Paul G. Halpern: A Naval History of World War I. Routledge, 1995. ISBN 1857284984.
  • Jürgen Rohwer, Mikhail S. Monakov: Stalin's Ocean-going Fleet. Routledge, 2001. ISBN 0714648957.
  • Israel Getzler: Kronstadt 1917-1921. Cambridge University Press, 2002. ISBN 0521894425.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tilley s.228
  2. a b Hovgaard s.222-223
  3. Warner & Warner s. 272
  4. Warner & Warner s. 283-285
  5. Halpern s. 184
  6. Getzler s. 15
  7. Monakov, Rohwer s. 8

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]