Gonzo-journalismi
Gonzojournalismi on tosiasioita ja sepitettä yhdistävä omakohtaista kokemusta korostava journalismin muoto. Gonzossa toimittajan ja jutun päähenkilön sekä toden sepitteen rajat hämärretään tietoisesti. Sen perustajana pidetään yhdysvaltalaista Hunter S. Thompsonia. Gonzojournalismille on ominaista kertojan omien havaintojen korostaminen ja näennäisten pikkuseikkojen esille tuominen.
Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomessa gonzojournalismiksi on kutsuttu ainakin Mattiesko Hytösen Helsingin Sanomiin kirjoittamia kolumneja, Walter de Campin (oik. Kari Lempinen) City-lehdessä pitämää Hienoa elämää -palstaa, Juho Juntusen kirjaa Tuuliajolla – Suuri rock and roll -risteily, Nalle Östermanin blogikirjoituksia Rumba-lehden verkkosivuilla sekä Ari Lahdenmäen ja Riku Rantalan kirjaa Isänmaan asialla.
Hymy-lehteen 1960-luvulla kirjoittaneen Veikko Ennalan pakinoita ja lehtijuttuja voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä suomalaisista gonzo-journalismin ilmentymistä. Ennala esitteli usein kirjoituksissaan omaa elämäänsä, lapsuuttaan ja perheenjäseniään.
Sanan alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Doug Brinkley kertoo termin etymologiasta kirjassa Gonzo – Hunter S. Thompsonin elämä: "Tietämättömät englanninproffat ja möyhöä pössyttelevät fanit ovat syytäneet internetin täyteen perättömiä väitteitä "gonzon" etymologisesta alkuperästä. Todellisuudessa se kävi näin: Tunnettu neworleansilainen r&b-pianisti James Booker levytti vuonna 1960 instrumentaalibiisin nimeltä "Gonzo". Termi "gonzo" oli cajun-slangia ja se oli ollut käytössä jo vuosikymmeniä French Quarterin jazz-kuvioissa, missä se tarkoitti suurin piirtein "soittaa mielipuolisesti". “Gonzo” äänitettiin houstonilaisessa studiossa, ja kun Hunter kuuli kappaleen ensimmäisen kerran, hän meni aivan sekaisin - etenkin sen villin huiluosuuden vuoksi. Bookerin "Gonzo" oli Hunterin suosikkibiisi vuodesta 1960 vuoteen 1969 – kunnes Herbie Mann levytti huiluesityksen Battle Hymn of the Republic.
Kun Richard Nixon pyrki vuonna 1968 Yhdysvaltain presidentiksi, Hunter sai Pageantilta tehtäväksi kirjoittaa vaalikampanjasta, jonka tuoksinassa hän päätyi New Hampshiressa erääseen motelliin mukanaan Bill Cardoso, joka toimi Boston Globe Magazinen kolumnistina. Hunterilla oli mukanaan kasetillinen Bookerin musaa, ja hän soitti "Gonzoa" kerta toisensa jälkeen - se ajoi Cardoson hulluuden partaalle. Tuona iltana Cardoso nimitteli Hunteria leikillään "Gonzo-äijäksi". Kun Hunter myöhemmin lähetti Cardosolle Kentucky Derby -juttunsa, palautetekstissä luki jotain tyyliin: “Hunter, sehän on puhdasta Gonzo-journalismia!”
Thompsonin kirjoista tunnetuin on Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1971), jossa esiintyy tohtori Gonzo -niminen hahmo.
