Etelänkääpiöliitäjä

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Etelänkääpiöliitäjä
Puffinus assimilis.png
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Ulappalinnut Procellariiformes
Heimo: Ulappaliitäjät Procellariidae
Suku: Liitäjät Puffinus
Laji: assimilis
Kaksiosainen nimi

Puffinus assimilis
(Gould, 1838)

Katso myös

 Wikispecies-logo.svg Etelänkääpiöliitäjä Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Etelänkääpiöliitäjä Commonsissa

Etelänkääpiöliitäjä (Puffinus assimilis)[2] on pieni ulappalintujen lahkoon kuuluva avomerilintu.[3]

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnun pituus on 25–30 senttimetriä ja siivenkärkien väli 56–63 cm. Se muistuttaa jonkin verran pikkuliitäjää (Puffinus puffinus), mutta on kuin sen pienempi versio: hyvin tumma päältä ja valkea alta. Muita eroja ovat: siivet lyhyemmät, pyöreäkärkisemmät, kuperat ja leveämmät; tumma reunus siiven alapinnalla näyttää kapeammalta; nokka suhteessa hennompi ja pää pyöreämpi, jota usein pitää koholla ja nostelee joskus lennossa; siiven yläpinta kaksivärisempi, kyynärsiipi on epäselvärajaisesti vaaleampi ja usein isoissa peitinhöyhenissä valkeahko juova; ylemmäs ulottuva posken valkea alue ympäröi tumman silmän ja korostaa tummia kaulansivuja.[3]

Äänet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pimeinä öinä, koloniasta kuuluu kirkkaita, nauravia, rytmisiä sarjoja, ”ka ki-kykykyr-kaa” joissa toinen tavu on voimakkain.[3]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnulla on hyvin laaja lisääntymisalue, arviolta 50 000–100 000 km². Sen maailman laajuiseksi määräksi on arvioitu yli 900 000 yksilöä.

Sitä tavataan Australiassa, Ranskan Polynesiassa, Ranskan eteläisillä ja antarktisilla alueilla, Uudessa-Seelannissa, Norfolkinsaarilla, Papua-Uusi-Guineassa, Portugalissa, Saint Helenassa ja Espanjassa.[1]

Alalaji P. baroli esiintyy Atlantilla Azoreilla, Madeiralla ja Kanariansaarilla, jossa se pesii keväisin pienehköissä kolonioissa, useimmin maakoloon. Tavataan harvoin pesimäalueiden pohjoispuolella.[3]

Käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Etelänkääpiöliitäjän lento on epävakaampaa kuin pikkuliitäjän ja myös siivenlyönnit sekä siivenlyöntisarjat pidemmät. Pystyy olemaan paikoillaan tuulessa siivet kohotettuina ja jalat roikkuen jolloin nappaa ruokaa veden pinnalta.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b BirdLife International: Puffinus assimilis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.3. 2014. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 5.3.2015. (englanniksi)
  2. Högmander, H., Björklund, H., Hintikka, J., Lokki, J., Södersved, J. & Velmala, W.: Maailman lintulajien suomenkieliset nimet 2018. BirdLife Suomi. Viitattu 12.3.2018.
  3. a b c d e Mullarney, Killian; Svensson, Lars; Zetterström, Dan & Grant, Peter: Lintuopas - Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 22 ja 23. Otava, 2008. ISBN 951-1-15727-2.