Emil Huunonen
| Emil Huunonen | |
|---|---|
 Emil Huunonen vuonna 1950. |
|
| Ministeri sosiaaliministeriössä | |
|
Fagerholmin hallitus
29.7.1949–17.3.1950 Kekkosen II hallitus 17.1.1951–20.9.1951 Kekkosen III hallitus 20.9.1951–9.7.1953 |
|
| Ministeri kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä | |
|
Fagerholmin I hallitus
29.7.1949–17.3.1950 Kekkosen III hallitus 20.9.1951–29.11.1952 3.12.1952–9.7.1953 |
|
| Ministeri kansanhuoltoministeriössä | |
|
Fagerholmin I hallitus
29.7.1949–17.3.1950 |
|
| Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri | |
|
Kekkosen III hallitus
29.11.1952–3.12.1952 |
|
| Kansanedustaja | |
|
22.07.1948–28.03.1954
|
|
| Ryhmä/puolue | SDP |
| Vaalipiiri | Uusimaa |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 15. heinäkuuta 1901 Johannes |
| Kuollut | 12. syyskuuta 1959 (58 vuotta) Helsinki |
Emil Huunonen (15. heinäkuuta 1901 Johannes – 12. syyskuuta 1959 Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja ammattiyhdistysjohtaja, joka toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1948–1954 sekä ministerinä useassa eri hallituksessa 1940–1950-luvuilla. Hän oli myös SAK:n puheenjohtaja vuosina 1946–1949.[1]
Sosiaalidemokraattien ja kommunistien välisen valtataistelun aikana sotavuosien jälkeen Huunonen onnistui puheenjohtajana pitämään järjestön sosialidemokraattien hallussa, mutta samalla hänen toimensa edisti ammattiyhdistysliikkeen hajaannusta. SDP:n sisäisissä linjakysymyksissä Huunonen edusti oppositiota ja joutui lopulta erotetuksi koko puolueesta.[2]
Elämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nuoruusvuodet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Johanneksen Uuraksessa syntyneen Emil Huunosen vanhemmat olivat merimies Aukusti Huunonen (1866-1924) ja Viipurin pitäjästä kotoisin ollut Iida Jukka (s. 1880). Kansakoulun käytyään hän työskenteli muun muassa laivamiehenä.lähde?[2] Sisällissodan alettua Huunonen liittyi punakaartiin. Hän oli vartiopalveluksessa ja hevosmiehenä Keski-Kannaksen rintamalla muun muassa Viipurissa, Kämärässä, Muolaankylässä ja Leipäsuolla. Huunonen vangittiin kesäkuussa ja toimitettiin Viipurin vankileirille. Hänet sai kahden vuoden ehdonalaisen kuritushuonetuomion avunannosta valtiopetokseen.[3]
Sodan jälkeen Huunonen työskenteli Uuraan satamassa. Hän lähti työväenliikkeen järjestötoimintaan ja paikkasi puuttuvaa koulusivistystään ahkeralla itseopiskelulla.[2] Huunonen oli myös innokas harrastelijanäyttelijä, joka osallistui Uuraan Työväen Näyttämön toimintaan.[4]
Työväenliikkeeseen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1933 Huunonen palkattiin sosialidemokraattien piirisihteeriksi Kotkaan ja 1938 hänestä tuli Suomen Kutomateollisuustyöväen Liiton sihteeri.[2] Välirauhan ja jatkosodan aikana Huunonen oli mukana sosialidemokraattien perustaman kommunisminvastaisen Suomen Aseveljien Työjärjestön toiminnassa.[2] Vuonna 1943 sodan jatkamista kannattanut Huunonen valittiin järjestön johtoon rauhanoppositioon siirtyneen SAK:n puheenjohtajan Eero A. Wuoren tilalle.[5] Samana vuonna Huunonen valittiin SAK:n sihteeriksi. Huunonen oli tehtävässään muun muassa neuvottelemassa SAK:n ja STK:n välistä ensimmäistä yleissopimusta, joka allekirjoitettiin keväällä 1944.[2] Sodan jälkeen myös Huunonen siirtyi SDP:n sotapolitiikkaa arvostelleeseen puolueoppositioon ja kannatti yhteistyötä kommunistien kanssa.[2]
Kansanedustajaksi ja ministeriksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Talvella 1946 Huunonen työskenteli lyhyesti hinta- ja palkkaneuvoston asioita hoitavana osastopäällikkönä sosiaaliministeriössä, mutta siirtyi vielä samana keväänä SAK:n vt. puheenjohtajaksi Erkki Härmän tultua valituksi ministeriksi. Tehtävässään Huunonen torjui kommunistien kaappausyrityksen perumalla ylimääräisen edustajakokouksen, johon nämä olivat edustajavaaleissa hankkineet enemmistön. Syksyllä Huunonen valittiin SAK:n puheenjohtajaksi. Kesäkuun 1946 SDP:n puoluekokouksen jälkeen Huunonen liittyi K.-A. Fagerholmin johtamaan Sosialidemokraattisen puolueen opposition keskustoimikuntaan. Vuonna 1948 osapuolet pääsivät sovintoon, jonka jälkeen Huunonen, Fagerholm, Gunnar Henriksson ja Walter Kuusela otettiin SDP:n puoluetoimikunnan toimintaan.[2]
Vuonna 1948 Huunonen valittiin eduskuntaan ja heinäkuussa 1949 hänestä tuli Fagerholmin hallituksen ministeri. Huunonen sai hoidettavakseen toisen ministerin pestit sosiaaliministeriössä, kansanhuoltoministeriössä sekä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä. Hän joutui välittömästi mukaan suunnitelemaan hallituksen, SDP:n, SAK:n ja työnantajien yhteisiä vastatoimia kommunistien useilla aloilla käynnistämälle lakkoliikehdinnälle. Huunonen hoiti ministerin tehtäviä myös kahdessa Urho Kekkosen johtamassa hallituksessa 1951–1953. Ministerinä Huunonen hävisi useita selkkauksia Niilo Wällärin johtamalle Suomen Merimies-Unionille. Huunonen ei hallitukseen siirryttyään palannut enää SAK:n palvelukseen, vaan jatkoi kansanedustajana ja ministerinä.[2]
Huunonen jätti politiikan vuonna 1954, kun hänet valittiin Outokumpu Oy:n sosiaalijohtajaksi. Vuoden 1958 eduskuntavaaleissa Huunonen oli SDP:n opposition ehdokkaana, minkä johdosta hänet erotettiin puolueesta. Puoluehajaannuksen syventyessä Huunonen osallistui opposition työvaliokunnan kokouksiin, mutta ei sairastuttuaan enää lähtenyt mukaan toukokuussa 1959 perustetun TPSL:n toimintaan.[2] Huunonen kuoli pitkäaikaiseen sairauteen Meilahden sairaalassa syyskuussa 1959.[6]
Huunonen oli myös presidentin valitsijamies vuoden 1950 presidentinvaaleissa sekä Viipurin kaupunginvaltuuston jäsen 1933-1938.
Perhe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Emil Huunosen puoliso oli Sara Virenius, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1928. Pariskunta oli lapseton.[2]
Teokset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Mitä SAK nyt tahtoo? Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton julkaisusarja 17. Helsinki: SAK, 1949.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Emil Huunonen Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 25.4.2007.
- ↑ a b c d e f g h i j k Bergholm, Tapio: Huunonen, Emil (1901–1959) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen artikkeli). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 15.10.2025.
- ↑ Valtiorikosylioikeuden akti 25769 – Huunonen, Emil Valtiorikosylioikeuksien aktit. 16.9.1918. Kansallisarkisto. Viitattu 15.10.2025.
- ↑ Peippo, Elsa; Jantunen, Oiva: ”Uuraan teatteritoimintaa”, Uuras : Viipurin portti maailman merille, s. 121. Helsinki: Uuraalaiset ry, 2015. ISBN 978-952-93-5272-2 Teoksen verkkoversio (PDF).
- ↑ Rislakki, Jukka: Järjestö (vain tilaajille) 29.1.1995. Helsingin Sanomat. Viitattu 15.10.2025.
- ↑ Emil Huunonen kuollut. Helsingin Sanomat, 14.9.1959, s. 2. HS Aikakone (vain tilaajille). Viitattu 16.10.2025.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Emil Huunonen Wikimedia Commonsissa
Emil Huunonen Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
| Edeltäjä: Onni Peltonen |
Suomen kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri 1952 |
Seuraaja: Eetu Karjalainen |
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Henkilöt | |
