Elinkeino-oikeus
Elinkeino-oikeus on oikeudenala, jonka piiriin kuuluvat elinkeinonharjoittamista ja elinkeinon harjoittamisen oikeutta koskevat asiat. Joissakin maissa elinkeino-oikeus on elinkeinoasioita käsittelevä erityistuomioistuin. Subjektiivisena oikeutena elinkeino-oikeus tarkoittaa jokaiselle kansalaiselle kuuluvaa oikeutta harjoittaa elinkeinoa.[1]
Elinkeino-oikeus sijoittuu oikeudenalojen jaottelussa markkinaoikeuden alalohkoksi. Markkinaoikeuden muut osa-alueet ovat kilpailuoikeus eli kilpailunrajoitusoikeus, kilpailumenettelyoikeus, tuotepolitiikkaan ja tuoteturvallisuuteen liittyvä oikeus sekä kuluttajaoikeus eräiltä keskeisiltä osiltaan. Markkinaoikeus luo puitteet elinkeino- ja yritystoiminnalle. Laajasti ymmärrettyy elinkeino-oikeuteen kuuluvat elinkeinojen harjoittamista, julkista yritystoimintaa, maassa olevia ulkomaisia elinkeinonharjoittajia, talouspolitiikkaa, ulkomaankauppaa, valuuttamääräyksiä ja yritystoiminnan valvontaa säätelevät normit ja oikeuskäytäntö. Elinkeino-oikeuden pyrkimyksenä on ohjata elinkeinotoimintaa oikeana ja tarkoituksenmukaisena pidettyyn päämäärään. Sitä varten säädetty lainsäädäntö on eri yhteiskunta- ja talousjärjestelmissä erilainen.[1]
Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen vanhimmat elinkeinot metsästys ja kalastus olivat pitkään vailla oikeudellista sääntelyä. Samoina oli karjanhoidon ja kaskiviljelyn laita. Sen sijaan kauppaa, käsityötä ja merenkulkua on säännelty keskiajalta lähtien. Varhainen kaupankäynti pyrittiin keskittämään kaupunkeihin. Jo vuonna 1284 Maunu Ladonlukko kielsi maakaupan. Maaseudun asukkaille jäi kuitenkin oikeus omiksi tarpeikseen ostaa, myydä ja vaihtaa maalaistavaroita. Myös käsityöelinkeinot haluttiin saada kaupunkien yksinoikeudeksi. Keskittämispyrkimys ei kuitenkaan koskenut pitäjänkäsityöläisiä, kuten räätäleitä, seppiä ja suutareita. Kaupungissa elinkeinoja saivat harjoittaa porvarisoikeuksien haltijat. Keskiajan ja uuden ajan taitteessa käsityöammattien harjoittamista alkoi kahlita ammattikuntalaitos. Meritse tapahtuvaa ulkomaankauppaa saivat harjoittaa vain tietyt kaupungit. Sitä sääteli muun muassa vuoden 1614 kauppa- ja purjehdussääntö.[1]
Nykyaikaisen teollisuuden syntyminen edellytti taloudellisia vapauksia, kuten elinkeino-, muuttamis- ja työsopimusvapautta. Kehitys lähti liikkeelle Englannista 1700-luvulla ja levisi vähitellen ympäri Eurooppaa. Elinkeinovapautta edistivät esimerkiksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus 1766 ja Ranskan suuri vallankumous, joka toteutti tämän vapauden 1791. Pohjoismaissa elinkeinovapaus toteutui 1800-luvulla. Suomessa uudistukset toteutuivat melko myöhään. Vuonna 1859 säädettiin ammattikuntajärjestelmän piirin koskevan vain 15:tä ammattia. Ammattikuntapakko kumottiin 1868. Lopullisesti elinkeinovapaus toteutui 1879. Elinkeinovapauslaki (122/1919) säädettiin 1919.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa I palstat 97–105.