Elfriede Scholz

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Elfriede Maria Scholz
Elfriede Scholzin muistolaatta hänen kotitalonsa seinässä Dresdenissä. ”Osallistui vastarintaan. Pidätettiin 1943 ’kansankiihotuksesta’. Teloitettiin 16. joulukuuta 1943 Berliini-Plötzenseessä.”
Elfriede Scholzin muistolaatta hänen kotitalonsa seinässä Dresdenissä. ”Osallistui vastarintaan. Pidätettiin 1943 ’kansankiihotuksesta’. Teloitettiin 16. joulukuuta 1943 Berliini-Plötzenseessä.”
Henkilötiedot
Syntynyt 25. maaliskuuta 1903
Osnabrück, Saksa
Kuollut 16. joulukuuta 1943 (40 vuotta)
Plötzenseen vankila, Berliini, Saksa
Kansalaisuus saksalainen
Ammatti ompelijatar
Sukulaiset Erich Maria Remarque (veli)

Elfriede Maria Scholz (o.s. Remark, 25. maaliskuuta 1903 Osnabrück, Saksa16. joulukuuta 1943 Plötzenseen vankila, Berliini, Saksa) oli saksalainen ompelijatar ja kirjailija Erich Maria Remarquen sisar.

Sukulaisuus kirjailijaveljeen, joka kansallissosialistisessa Saksassa oli leimattu maanpetokselliseksi pasifistiksi, oli taakka Scholzille. Hänet ilmiantoivat Gestapolle hänen vuokranantajansa ja asiakkaansa, joita hän piti aiemmin ystävinään. Hänet tuomittiin kuolemaan kansantuomioistuimessa ja teloitettiin 1943. Scholzin kohtalolla oli vaikutus Erich Maria Remarqueen, joka arvosteli kansallissosialistista hallintoa ja myös saksalaisia kansallissosialistien lupauksiin uskomisesta sodanjälkeisessä tuotannossaan.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elfriede Remark syntyi köyhään roomalaiskatoliseen työläisperheeseen Osnabrückissa 1903. Hänen isänsä Peter Franz Remark oli ammatiltaan kirjansitoja, ja äiti Anna Maria Remark (o.s. Stallknecht) oli kotirouva. Elfriede oli viisilapsisen perheen nuorimmainen.[1]Veli Erich Paul, joka otti myöhemmin taiteilijanimen Erich Maria Remarque, oli viisivuotias Elfrieden syntyessä. Elfriede sairasti lapsesta lähtien osteomalasiaa, eli luunpehmennystautia. Äitinsä kuoltua 14-vuotias Elfriede työskenteli kotipalvelijattarena Reininmaassa. Vuonna 1919 hän palasi Osnabrückiin, jossa opetteli ompelijan ammatin.[2] Osnabrückissa hänelle syntyi lapsi, Ingeborg, joka kuitenkin kuoli pian syntymisen jälkeen. Tämän jälkeen hän vaihtoi työpaikkaa ja asuntoa useamman kerran, työskennellen muun muassa kotiompelijana Leipzigissä, josta muutti Berliiniin 1929.[1]

Elfriede Remark muutti Dresdeniin 1929 asuen taiteilijakaupunginosassa, jossa hän tutustui taidemaalari Max Rosenlöcheriin. Hän meni naimisiin kauppias Paul Wilken kanssa 1933. Avioliitto päättyi kuitenkin eroon kahden vuoden kuluttua. Näihin aikoihin hän avasi oman ompelimonsa.[1] Vuosien 1938–1939 aikoihin Elfriede tapasi muusikko Heinz Scholzin. Heinz värvättiin asepalvelukseen Saksan sotalaivastoon joulukuussa 1940. Pari avioitui Heinzin lyhyen loman aikana toukokuussa 1941, ja Elfriede otti miehensä sukunimen. Avioliitto jäi lyhyeksi, sillä Heinz epäili Elfrieden pettävän häntä ja vaati eroa vain muutaman kuukauden kuluttua. Elfriede matkusti Helgolandiin, jonne Heinz oli sijoitettu. Pariskunta neuvotteli erosta, ja Heinzin mukaan Elfriede suostui eroon, mutta veti päätöksensä hieman myöhemmin takaisin. Ero toteutui keväällä 1943, kun Heinz haki oma-aloitteisesti eroa. Elfriede keskittyi kotihuoneistossaan Dresdenissä sijaitsevan ompelupalvelimoyrityksensä ylläpitämiseen. Hän markkinoi yritystään erityisesti varakkaaseen ylhäisöön kuuluville kotirouville.[2][3]

Kansantuomioistuin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1943 Elfriede Scholzista tehtiin Gestapolle ilmianto, jossa häntä syytettiin Adolf Hitlerin, kansallissosialistisen hallinnon ja sodan vastaisista puheista. Ilmiannon tekivät hänen vuokraemäntänsä rouva Toni Wentzel ja nuori asiakas rouva Ingeborg Rietzel, jota Scholz piti asiakassuhteen lisäksi ystävänään ja jonka luona hän oli usein vieraillut.[3] Hänet pidätettiin ja vietiin Berliinin Barnimstrassella olevaan naisvankilaan.[2][4] Scholzin oikeudenkäynti käytiin natsi-Saksan kansantuomioistuimessa lokakuussa. Lautamiehinä toimi SS-miehistä ja poliiseista koostunut ryhmä. Oikeusistuimen puheenjohtaja Roland Freisler sanoi Elfriedelle: ”Ikävä kyllä veljenne pääsi käsistämme, mutta te ette pääse käsistämme.”[2]

Lausahduksellaan Freisler viittasi Scholzin kirjailijaveljeen, joka oli muuttanut maasta jo vuonna 1931, kaksi vuotta ennen kuin kansallissosialistinen puolue nousi Saksassa valtaan. Yhtenä ensimmäisistä teoistaan kansallissosialistit määräsivät toisinajattelijoiden kirjoittamat kirjat poltettaviksi. Polttolistan kärjessä oli Erich Maria Remarquen kirjoittama ensimmäisen maailmansodan järjettömyyttä kuvaava bestseller Länsirintamalta ei mitään uutta (1929). Vaikka Remarque ei asunut Saksassa, kansallissosialistit pitivät häntä häpeällisenä muistona ja jatkoivat hänen vainoamistaan kaikin mahdollisin keinoin, kuten kieltämällä julkaisemasta häntä koskevia uutisia ja riistämällä häneltä Saksan kansalaisuuden.[2]

Ingeborg Rietzelin todistajanlausuntoon viittaavan syytekirjelmän mukaan Scholz oli arvostellut Hitleriä seuraavasti: ”Mitä onnea hän [Hitler] on tuonut meille? Kaikki ne, jotka menevät rintamalle ovat pelkkää teuraskarjaa, joka jää hänen omalletunnolleen. Jos vain voisin, ampuisin itse kuulan hänen kalloonsa. Ottaisin vastuun teosta iloiten. Ainakin saksalaiset pääsisivät eroon tästä miehestä. Uhraisin itseni mielelläni.” ja ”Aikooko tämä idiootti tuhota kaikki Saksan kaupungit, ennen kuin hän tekee rauhan?” Lisäksi Scholz oli puhunut vihollisista positiiviseen sävyyn: ”Olen matkustellut maailmalla ja tavannut monia ihmisiä. Kun vihollisemme saapuvat, tänne se ei tule olemaan niin kauheaa. He ovat paljon parempia, kuin meidän annetaan ymmärtää, ja se, että koko maailma vihaa Saksaa, on sen oma vika.” Vaikka vain kaksi Scholzin tuttavista ilmaantui todistamaan häntä vastaan, sodan jälkeen monet hänen ystävistään muistelivat Scholzin arvostelleen kansallissosialisteja rohkeasti.[1] Ajankohtaan nähden nämä mielipiteet olivat melko tyypillisiä. Kyllästyminen sotaan ja kansallissosialistiseen hallintoon levisi Saksassa etenkin sen jälkeen, kun Stalingradin taistelu oli päättynyt tappioon ja kun länsiliittoutuneiden pommikoneet alkoivat pommittamaan kaupunkeja. Arvostelua vaientaakseen Roland Freislerin kansantuomioistuin suhtautui entistä ankarammin kaikkeen kritiikkiin ja defaitismista annettujen kuolemantuomioiden määrä kasvoi koko ajan sodan loppua kohti.[3]

Lyhyessä oikeudenkäynnissä todelliselle puolustukselle ei jätetty juuri sijaa, vaikka pöytäkirjojen mukaan hän esitti olevansa syytön. Häntä puolusti naisasianajaja, joka pyrki pelastamaan asiakkaansa vetoamalla oikeusistuimen armeliaisuuteen. Puolustuksen mukaan Scholzin sairaus oli tehnyt hänestä luonteeltaan pessimistisen, ja hän oli lausunut arvostelevat kommenttinsa vasta, kun hänen sisarensa Ernan koti oli tuhoutunut Osnabrückin pommituksissa ja hänen entisen miehensä koti oli palanut Hampurin pommituksissa. Asianajaja mainitsi kirjailijaveljellä olleen negatiivisen vaikutuksen häneen lapsuudessaan, mutta lisäsi veljen vaikutusvallan heikentyneen, sillä Scholz ei ollut tavannut tätä 13 vuoteen.[3]

Tuomio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen Berliinin Charlottenburgissa oleva muistolaatta talossa, jossa Elfriede Scholz asui 1924–1929.

Armonanomus hylättiin, ja tunnin kestäneen istunnon jälkeen Elfriede Scholz tuomittiin kuolemaan mestaamalla. Oikeudenkäynnissä läsnäolleiden mukaan hän käyttäytyi koko käsittelyn ajan tyynesti, jopa silloin kun Freisler julisti tuomionsa. Tuomioon riittivät vain Toni Wentzelin ja Ingeborg Rietzelin todistajanlausunnot, vaikka kukaan Scholzin noin sadasta asiakkaasta ja tuttavasta Dresdenissä ei liittynyt tukemaan ilmiantoja.[4][3] Elfriede Scholz julistettiin ikuisesti kunniattomaksi, koska hän oli lausunut epäilyksiä sotamenestyksestä, pilkannut Führeriä ja esittänyt tappiomielialaa huokuvia lausahduksia Wehrmachtin kapteenin rouvan Rietzelin kuullen. Kuolemantuomio kirjattiin täydennettävään lomakkeeseen, jota sovellettiin useissa vastaavanlaisissa tapauksissa.[2]

Scholzin puolustusasianajaja lähetti heti anomuksen tuomion muuttamiseksi, mutta se kumottiin. Scholz vietiin Plötzenseen vankilaan odottamaan tuomion täytäntöönpanoa, jonka piti tapahtua 25. marraskuuta 1943. Scholzin pää ajeltiin aamulla kaljuksi, ja hän sai tavata vankilan papin viimeisen kerran. Hän odotti tuntikaupalla, kunnes viimein iltapäivällä tuli uutinen, että teloitukseen täytäntöönpanoa varten vaaditut asiakirjat olivat tuhoutuneet liittoutuneiden pommituksessa. Asiakirjat oli laadittava uudestaan, joten hänen teloitustaan lykättiin.[3]

Teloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolustusasianajaja vieraili Scholzin luona 6. joulukuuta 1943 ja lähetti uuden anomuksen tuomion muuttamiseksi heti seuraavana päivänä.[2] Anomusta täydensi Scholzin asiakkaan kreivitär Monika Finckenstemin lausunto, jonka mukaan kreivitär ei ollut kuullut Scholzin koskaan lausuneen poikkipuolista sanaa kaikkina niinä vuosina, jolloin hän oli tuntenut Scholzin. Kreivitär Finckenstemin mukaan molemmat ilmiantajat olivat lisäksi ”erittäin epäluotettavia henkilöitä”.[3] 13. joulukuuta Scholzille ilmoitettiin uusi teloituspäivämäärä, saman kuukauden 16. päivä. Yllättäen 15. joulukuuta oikeusministeriö puolsi muutosanomusta ja lähetti kuolemantuomiosta armahtavan päätöksensä matkalle Plötzenseehen. Tieto ei kuitenkaan ehtinyt vankilaan ajoissa, ja seuraavana aamupäivänä kello 11 Elfriede Scholz mestattiin.[5] Kun päätös saapui, virkamies merkitsi siihen lyhyesti: ”Ehditty suorittaa!”[2]

Hautaaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elfriede Scholzin lähiomaiset, isä ja kaksi sisarusta pyysivät, että Scholz haudattaisiin äitinsä Anna Maria Remarkin viereen Osnabrückin Hasefriedhofin hautausmaalle. Kansallissosialistit kuitenkin kieltäytyivät, eivätkä luovuttaneet ruumista omaisille. Scholzin jäännösten sijainnista ei ole tietoa. Neue Osnabrücker Zeitung -lehden mukaan hänet joko poltettiin ja hänen tuhkansa siroteltiin, tai hänet haudattiin merkitsemättömään paikkaan.[6]

Vuosikymmenten aikana myös Anna Maria Remarkin hauta, joka sijaitsi Hasefriedhofin vähävaraisille tarkoitetulla osalla, muuttui tunnistamattomaksi heikon ylläpidon seurauksena. Vuonna 2018 Erich Maria Remarque -seura, Hasefriedhofin kehittämisyhdistys, Osnabrückin yliopisto ja paikalliset kulttuurivirkailijat keräsivät rahaa sekä Scholzin että tämän äidin yhteistä hautamuistomerkkiä varten.[6] Tavoite saavutettiin, ja Elfriede Scholzille sekä Anna Maria Remarkille omistettu hautamuistomerkki paljastettiin Hasefriedhofissa 16. joulukuuta 2018 kello 11, tarkalleen 75 vuotta Scholzin teloittamisen jälkeen.[7]

Sisareni Elfrieden muistolle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erich Maria Remarque vuonna 1929.

Erich Maria Remarque ei juuri puhunut eikä kirjoittanut sisarestaan, eikä mainintoja löydy hänen päiväkirjoistaan. Sodan jälkeen hän kirjoitti kirjan Der Funke Leben (1952), joka kertoo kuvitteellisen Mellernin kaupungin lähellä sijaitsevan keskitysleirin vangeista. Ensimmäisessä Yhdysvalloissa julkaistusta painoksesta löytyy omistuskirjoitus ”Sisareni Elfrieden muistolle”. Ensimmäisessä Saksassa vuonna 1952 julkaistussa painoksessa omistuskirjoitusta ei kuitenkaan ole. Remarque-elämänkerturi Hilton Timsin mukaan omistuksen poisjättämisen syynä saattoi olla vastenmielisyys, jota sodanjälkeisessä Saksassa yhä tunnettiin kansallissosialistien maanpetturiksi leimaamaa kirjailijaa kohtaan, tai haluttomuus muistuttaa kansallissosialistisen hallinnon julmuuksista. Omistuskirjoitus löytyy kuitenkin uudemmista saksankielisistä painoksista.[8][9][3]

Kirjassa ei ole Scholzin kaltaista henkilöä, mutta hänen kohtaloonsa viitataan muutaman kerran. Eräässä kohtauksessa Remarque kirjoittaa: ”Natsien ensimmäisiä saavutuksia kulttuurin alalla oli siirtyä giljotiinista mestauskirveen käyttöön”. Toisessa kohden eräs hahmoista lausuu varomattomasti puhuvalle miehelleen: ”Herran tähden ole varovaisempi! Missä palvelijatarkin on? Olemme kuoleman omia, jos joku kuulee meidät. Kansantuomioistuin ei tunne armoa. Yksikin ilmianto riittää!”.[10] Remarque tiesi hyvin, että surmaamalla hänen siskonsa kansallissosialistit lähettivät hänelle viestin halustaan tappaa hänet.[9]

Erich Maria Remarque ei ollut sodanvastaisuudestaan huolimatta kovin poliittinen henkilö, ja Weimarin tasavallan aikana hän oli suhtautunut natseihin lähinnä neutraalisti. Vasta kokemus natseista ja etenkin sisaren kohtalo saivat hänet tuomaan esille poliittisia näkökantojaan. Der Funke Lebenin ohella 1956 julkaistu Musta obeliski (saks. Der schwarze Obelisk) arvostelee sekä kansallissosialisteja että saksalaisia kansallissosialistien lupauksiin uskomisesta.[11] Kirja sisältää kuuluisan lainauksen: ”Niin kai kuitenkin aina on. Kuolema ilmenee yksilössä, kun taas kaksi miljoonaa merkitsee pelkkää tilastonumeroa.”[12]

Scholzin syntymäkaupungissa Osnabrückissa nimettiin uutenavuotena 1968 hänen muistokseen katu Elfriede-Scholz-Straße. Erich Maria Remarque kirjoitti: ”Olen syvästi liikuttunut tästä anteliaasta ja jalosta eleestä.”[13]

Vuonna 2005 tuotantoyhtiö NFP tuotti Scholzista kertovan televisiodokumenttielokuvan Zum Tode Verurteilt - Elfriede Scholz. Elokuvan käsikirjoitti ja ohjasi Kurt Rittig. [14]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Stolpersteine rund um das Nürnberger Ei - Elfriede Maria Scholz (Bergstraße 42) Das Nürnberger Ei. Viitattu 30.5.2019
  2. a b c d e f g h Scholz, Harald: Angeklagt wegen Wehrkraftzersetzung Eine Frau vor dem Volksgerichtshof (PDF) Oberlandesgericht Düsseldorf. Viitattu 17.3.2016. (saksaksi)
  3. a b c d e f g h Tims 2013, Luku 13 ”Treason and Execution”.
  4. a b Wesner, Marina: Frauengefängnis in der Barnimstrasse marinawesner.de. Viitattu 17.3.2016. (saksaksi)
  5. Kelly, Andrew: ’All Quiet on the Western Front’: The Story of a Film, s. 54. I. B. Tauris, 2002. ISBN 1860646565. (englanniksi)
  6. a b Schellhaas, Ulrich: „Nazis nicht letztes Wort lassen“ Gedenkstein für Elfriede Scholz und Anna Maria Remark Neue Osnabrücker Zeitung, noz.de, 26.03.2018. Viitattu 30.5.2019 (saksaksi)
  7. Erinnerung an Elfriede Scholz - Einweihung eines Gedenksteins auf dem Hasefriedhof Stadt Osnabrück. Viitattu 30.5.2019 (saksaksi)
  8. Yhdysvalloissa julkaistun painoksen englanninkielinen nimi on Spark of Life.
  9. a b Wagener s. 68–69
  10. Oma käännös englanninkielisestä sitaatista (Wagener s. 68–69)
  11. Wagener s. 84–86
  12. Remarque, Erich Maria: Musta obeliski, s. 123. Suomentanut Kaila, Kai. Porvoo, Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1957.
  13. Dannowski, Hans Werner: Städtefahrten in Niedersachsen: 20 Stadtportraits, s. 125. Schlütersche, 2004. ISBN 3899936523. (saksaksi)
  14. Zum Tode Verurteilt - Elfriede Scholz Nfp.de. Viitattu 30.5.2019

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]