Eino Linnala
Eino Mauno Aleksanteri Linnala, vuoteen 1906 Borgman, (19. elokuuta 1896 Helsinki – 8. kesäkuuta 1973 Helsinki) oli suomalainen säveltäjä ja musiikinopettaja.
Henkilöhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Linnalan vanhemmat olivat Nikolai Borgman ja Mathilda Maria Avellan.[1] Hänen puolisonsa 1931–1946 oli laulaja ja kuoronjohtaja Taru Pellinen (1904–1986). Musiikinopettaja, opetusneuvos Marja Linnankivi (ent. Kekkonen, o.s. Linnala, 1932–2015) oli heidän tyttärensä. Linnalan veli oli sotilaskapellimestari, musiikkikapteeni Johan Leonard (Lenni) Linnala (1878–1947). Linnala tuli ylioppilaaksi 1915[1], valmistui Helsingin yliopistosta filosofian kandidaatiksi vuonna 1921 ja opiskeli yliopisto-opintojensa ohella musiikkia Helsingin musiikkiopistossa Erkki Melartinin johdolla 1915–1920. Wienissä Linnala jatkoi opintojaan 1924–1927[1]. Hän toimi Viipurin musiikkiopiston opettajana 1921–1924, Helsingin Kirkkomusiikkiopiston opettajana 1928–1945, Sibelius-Akatemian opettajana 1934–1963 ja Helsingin yliopiston musiikinopettajana 1956–1965. Helsingin Työväenyhdistyksen naiskuoron johtajana Linnala toimi 1928–1934 ja sekakuoron johtajana 1929–1934[1]. Lisäksi Linnala laati musiikkiarvosteluja ja -artikkeleita eri lehtiin ja julkaisi musiikkialan teoksia. Hän sai Pro Finlandia -mitalin 1953 ja professorin arvonimen 1958.
Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sävellyksiä ja sovituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Linnala sävelsi muun muassa kaksi sinfoniaa, orkesteriteoksen Suomalainen rapsodia, kantaatteja sekä monia yksin- ja kuorolauluja. Linnalan on arvioitu saaneen sinfonioihinsa voimakkaita vaikutteita Brucknerilta. Linnalan mieskuorotuotanto on huomattava, hän sijoittuu suurten kansallisromantikkojen rinnalle. Romantiikan alasajo 1950-luvulla merkitsi kuitenkin virallisten korvien sulkeutumista koko tyylikaudelle ja murroskaudella säveltäneen Linnalan hiottu äänenkuljetus ja viimeistelty kontrapunkti jäivät uuden polven avantgardistien varjoon. Linnala sai säveltäjänä tunnustusta erityisesti kuorolauluistaan, mutta itse hän piti pääteoksenaan toista sinfoniaansa. Linnalan sävellystyö on usein jäänyt hänen pedagogisen toimintansa varjoon. Linnalan sävellyksiä ovat muun muassa[1]:
- Jousikvartetto, 1925
- Sinfonia I, 1927
- Tanssisarja 1931
- Suomalainen rapsodia, 1932
- Alkusoitto, 1933
- Sinfonia II, 1935
- Kantaatit Maria, 1934, ja Hämeenlinna, 1938
- Noin 40 yksin- ja yli 100 kuorolaulua
- Piano- ja viulusävellyksiä
- Kansanlaulusovituksia
Julkaisuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Yleinen musiikkioppi I–II, 1938–1940
- Soinnutuksen perusteet, 1950
- Kenraalibasso, 1947, (Martin Wegeliuksen kanssa, 6. muuttamaton painos 1993)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Eino Linnala (Klassinen.fi) (Arkistoitu – Internet Archive)
- Kimmo Korhonen: Inventing Finnish Music
- Erkki Salmenhaara (toim.): Suomalaisia säveltäjiä. Helsinki: Otava, 1994.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||
