Määräämisperiaate
Määräämisperiaate eli dispositiivinen periaate on tuomioistuimen ja asianosaisten suhteisiin liittyvä käsite, joka tarkoittaa, että asianosainen voi oman harkintansa perusteella ryhtyä tai olla ryhtymättä prosessitoimiin. Tuomioistuin toimii asianosaisen päätöksen mukaisesti. Jotkin prosessitoimet tuomioistuin suorittaa vain jommankumman asianosaisen tai molempien asianosaisten vaatimuksesta. Toisaalta jotkin toimet perustuvat tahdonvaltaiseen eli dispositiiviseen oikeusnormiin, jolloin tuomioistuin on velvollinen suorittamaan prosessitoimen vain silloin, kun asianosainen sitä pyytää. Määräämisperiaatteen vastakohta on virallisperiaate.[1]
Määräämisperiaate, jota joskus kutsutaan asianosaisautonomian periaatteeksi, on vallalla niissä yksityisoikeudellisissa riita-asioissa, joissa osapuolet saavat tehdä keskenään sovinnon. Tällaista riita-asiaa nimitetään dispositiiviseksi asiaksi. Rikosasioissa ja indispositiivisissa riita-asioissa on pääsääntöisesti käytössä virallisperiaate, vaikka niidenkin jotkin prosessitoimet ovat määräämisperiaatteen mukaisia.[1]
Määräämisperiaatteeseen liittyy olennaisesti se, että asianosainen saa päättää aloittaako hän oikeusprosessin eli nostaako hän kanteen. Muutoksenhakumenettely puolestaan alkaa asianosaisen tehdessä valituksen. Jos on valittavissa useampia menettelytapoja, saa asianosainen päättää, mitä tapaa käytetään. Asianosaiset voivat myös keskenään sopia, että dispositiivinen riita-asia annetaan välimiesten ratkaistavaksi. Asianosaiset voivat sopia tällaisen asian käsittelyn lopettamisesta tuomioistuimessa ja tuomioistuimen on noudatettava päätöstä. Kantaja voi luopua kanteesta ja vastaaja voi myöntää kanteen oikeaksi, jolloin oikeus ratkaisee asian myöntämisen mukaisesti. Asianosaiset voivat sopia riidan keskenään myös silloin, kun jutussa on haettu muutosta ylemmästä oikeusasteesta.[1]
Väittämistaakka tarkoittaa, että asianosaisen vaatimukset sitovat tuomioistuinta. Se ei saa tuomita enempää tai muuta kuin mitä jutussa on vaadittu. Tuomio ei saa myöskään perustua sellaiseen oikeustosiseikkaan, johon asianosainen ei ole vedonnut (oikeudenkäymiskaari, 4/1734, 24:3). Dispositiivisessa asiassa voi vapaasti tunnustaa itselleen haitallisen seikan, jonka jälkeen seikkaan liittyvä todistelu on tarpeetonta. Tuomioistuin ei voi dispositiivisessa asiassa ilman kaikkien asianosaisten suostumusta kuulustella uutta todistajaa tai pyytää esitettäväksi uutta asiakirjaa (oikeudenkäymiskaari 17:8). Sen sijaan oikeudenkäyntimenettelystä päättäminen kuuluu pääsääntöisesti tuomioistuimelle. Tahdonvaltaiset prosessinedellytykset ovat kuitenkin väitteenvaraisia ja joissakin tapauksissa asianosainen voi valita yksipuolisen tuomion ja tuomion välillä (oikeudenkäymiskaari 12:11).[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa IV palstat 45–48.