Virallisperiaate
Virallisperiaate eli offisiaaliperiaate tarkoittaa, että oikeusprosessin kohteesta ja oikeudenkäynnin kulusta määrääminen kuuluu viranomaisille ja oikeudenkäynnin alettua tuomioistuimelle. Periaate koskee tuomioistuimen ja asianosaisten välisiä suhteita. Sen vastakohta on määräämisperiaate. Virallisperiaatetta noudatetaan virallisen syytteen alaisissa rikosjutuissa ja indispositiivisissa riita-asioissa eli jutuissa, joissa sovinto ei ole sallittu. Tällaisten riita-asioiden tietyt prosessitoimet tosin noudattavat määräämisperiaatetta.[1]
Rikosasioissa virallisperiaate tarkoittaa muun muassa, että syytteen nostaminen kuuluu viralliselle syyttäjälle. Syytteen nostamisen jälkeen asianosaiset eivät saa määrätä oikeudenkäynnin kohteesta eivätkä sen kulusta. Syyttäjällä pitää olla perusteltu laillinen syy, jotta hän voi luopua syytteen ajamisesta. Syyttäjä ei saa sopia juttua epäillyn eikä syytetyn kanssa. Periaatteessa syytettyä ei voida tuomita rangaistukseen pelkästään tunnustuksen perusteella, eikä syytetyn tekemä rangaistusvaatimuksen myöntäminen sido tuomioistuinta. Kuitenkin rikosjutuissa määräämisperiaate vaikuttaa siten, ettei tuomioistuin saa tuomita rikoksesta, josta syytteessä ei ole vaadittu hänelle rangaistusta.[1]
Indispositiivisissa riita-asioissa ja hakemusasioissa virallisperiaate tarkoittaa, etteivät asianosaiset voi tehdä sovintoa eivätkä siirtää asiaa välimiesoikeuden ratkaistavaksi. Tällöin tuomioistuinta ei sido vastapuolen vaatimuksen oikeaksi myöntäminen, ja tuomioistuin saa päättää, miten tunnustus vaikuttaa todisteena (oikeudenkäymiskaaren 17 luku 4 § 2 mom.). Aloite oikeudenkäynnin aloittamiseksi tulee kuitenkin yleensä asianosaiselta. Määräämisperiaatetta noudatetaan siinä, ettei oikeus saa tuomita enempää tai muuta kuin asianosainen on vaatinut.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Encyclopædia iuridica Fennica, osa IV palstat 846–848. Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999. ISBN 951-855-135-9 (koko teos).
- Vuorenpää, Mikko: Prosessioikeuden perusteet. Helsinki: Talentum, 2009. ISBN 978-952-14-1447-3.