Aristoteleen psykologia

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Aristoteles määritteli psykologian tieteeksi, joka tutkii sielua (kreik. psykhe, lat. anima) ja sen ominaisuuksia. Sen keskeisimpiin piirteisiin kuuluu näkemys sielusta kaikki elävät olennot elävöittävänä tekijänä. Aristoteleen psykologia on todennäköisesti muotoutunut hänen kypsemmän kautensa aikana, kun hän johti omaa Lykeionin peripateettista kouluaan (334-323 eaa.).[1]

Aristoteleen psykologiset teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteleen psykologian alan pääteos on teos Sielusta (De anima). Sen lisäksi hän kirjoitti psykologiasta myös siihen löyhästi liittyvässä lyhyempien kirjoitusten kokoelmassa nimeltä Pieniä tutkielmia, merkittävimpinä tutkielmissa Aisteista ja aistimisesta ja Muistista ja mieleen palauttamisesta. Psykologisiin asioihin viitataan myös muun muassa Metafysiikassa, Nikomakhoksen etiikassa, Politiikassa, Retoriikassa, sekä joissakin luonnontieteellisissä teoksissa, erityisesti teoksessa Eläinten liikkeestä.[1]

Sielusta-teoksen lähestymistapa oli melko epäempiirinen, ja se tutki aistimista, ajattelua sekä sielun ja ruumiin välisiä suhteita korkeammalla ja teoreettisemmalla abstraktiotasolla. Se määritteli tutkimusongelman kysymällä "ovatko kaikki mielenliikutukset yhteisiä sille, joka omistaa sielun, vai onko olemassa mielenliikutuksia, jotka ovat ominaisia sielulle itselleen?".[2] Aristoteles halusi siis tietää, ovatko kaikki psyykkiset ilmiöt samalla myös ruumiin materiaalisia ilmiöitä. Pieniä tutkielmia puolestaan sovelsivat empiirisempää lähestymistapaa, tutkien Aristoteleen omin sanoin "sielulle ja ruumiille yhteisiä ilmiöitä".[3][1]

Koska Aristoteles käsitti sielun yleiseksi kaikkeen elämään liittyväksi tekijäksi, psykologia tarkoitti hänelle kaiken elävän tutkimista, eikä pelkästään järjellisen mielen omaavien eläimien eli ihmisten tutkimista. Niinpä Sielusta käsitteli myös kasvi- ja eläinsielujen toimintaa ihmissielujen lisäksi. Aristoteles käsitteli psykologiassa myös elämän luonnetta yleensä; näin sen ala oli huomattavasti laajempi kuin psykologian ala nykyisin.

Aristoteleen teosta Sielusta on tutkittu pitkään ja siksi jopa sen keskeisimmistä kohdista on hyvin erilaisia tulkintoja. Teoksessa esitetyt ajatukset ovat kuitenkin sukua monille nykyisen mielenfilosofian lähestymistavoille, joten Aristoteleen psykologian tutkiminen on herännyt uudestaan eloon.[1]

Psykologian tutkimuskohteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sielu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteleen mukaan kaikilla elävillä olennoilla on sielu. Hän määritteli, yleisen hylemorfistisen periaatteensa mukaisesti, että sielu on elävän olion muoto ja ruumis sen aine,[4] toisin sanoen sielu on luonnollisen, elimellisen ja potentiaalisesti elävän ruumiin (eli aineellisen muodon) ensimmäinen aktuaalisuus (eli aineeton muoto).[5][6] Näin ruumista ja sielua ei voi erottaa toisistaan. Hän opetti, että sieluja on kolmen tasoisia, kasvi-, eläin- ja ihmissieluja.

  • Kasvisielu eli ravitseva sielu kuului kasveille, eläimille ja ihmisille. Sille ominaisia olivat syntyminen, elämän ja kasvun ylläpitäminen eli ravitseminen ja suvunjatkaminen, sekä kuoleminen.
  • Eläinsielu eli aistiva sielu kuului eläimille ja ihmisille. Sille ominaisia olivat aistiminen, reagointi aistittuun, sekä haluaminen ja liikkuminen.
  • Ihmissielu eli järjellinen sielu kuului ainoastaan ihmisille. Sille ominainen kyky oli abstrakti ajattelu ja asioiden todellisen olemuksen käsittäminen aistihavaintojen perusteella. Tässä Aristoteles erosi Platonista, jonka mukaan ideoita ei voitu havaita aisteilla. Lähestymistapaa voidaan kutsua aristoteeliseksi realismiksi.

Aristoteles opetti, että juuri sielu on se, mikä tekee ruumiista elävän olennon; se on vastuussa siinä tapahtuvasta muutoksesta ja liikkestä.[7] Hän vastusti jossain määrin Platonin näkemystä siitä, että sielu olisi kuolematon ja ruumiista täysin erillinen.

Mieli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteles määritteli mielen (nous, usein myös "järki" tai "äly") siksi sielun osaksi, jolla se tietää ja ymmärtää asioita.[8] Näin sen määrittely oli lähinnä toiminnallinen. Aristoteles erotti käytännöllisen ja teoreettisen järjen toisistaan.[9]

Aristoteleelle kyky tietää ja ymmärtää asioita oli nimenomaan ihmiselle ominainen piirre.[10][11] Näin järjen omaaminen oli olennaista ihmisenä olemiselle, samoin kuin aistiminen oli oleellista eläimelle ja ravitseminen kasville. Ymmärtämisen lisäksi ihmiselle olivat yhtä oleellisia kaikenlainen suunnittelu ja harkitseminen ennen toimintaa. Näin tutkiessaan mieltä Aristoteles tutki nimenomaan sitä, mikä tekee ihmisestä ihmisen.[1]

Ajattelun toiminnan Aristoteles kuvasi vertaamalla sitä aistimiseen. Aistittaessa ihminen ottaa ruumiinsa aisteilla vastaan havaintoja, ja muodostaa niistä sielunsa kyvyillä jonkinlaisen järkeävän aistitun muodon. Ajattelussa ihminen vastaavasti ottaa vastaan älyllisen muodon, ja muodostaa niistä älyllisillä kyvyillään järkevän ajatuksen.[12] Ihmisen mieli vastaanottaa siis jonkin ajatellun kohteen vaikutuksen, ja mieli mukautuu tähän kohteeseen tulemalla sen "kaltaiseksi" tai "muotoiseksi".

Jos siis otetaan mikä tahansa ajattelija S ja mikä tahansa ajattelun kohde O, S ajattelee O:ta jos ja vain jos:[1]

  1. S:n mielellä on kyky ottaa vastaan O:n ymmärrettävissä oleva muoto,
  2. O toimii tämän kyvyn mukaisesti muotoilemalla sen, ja seurauksena
  3. S:n kyky muuttuu rakenteeltaan yhtäläiseksi tämän muodon kanssa.

Halu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aristoteleen mukaan kaikki eläimet ovat jossain määrin aktiivisia ja jossain määrin passiivisia sekä aistimisen että ajattelun suhteen. Aistiminen vaatii valintojen tekemistä ja ajattelu valintojen lisäksi abstrahointia. Tämän lisäksi Aristoteles kuvasi eläinten keskeiseksi ominaisuudeksi sen, että ne suuntautuvat ja liikkuvat haluamiensa asioiden mukaan tai niitä kohti. Aristoteles päätyi siihen, että sielu oli keskeisenä tekijänä kaikessa tässä liikkeessä.[13] Samalla Aristoteleen psykologia lähestyi hänen fysiikkaansa, jolle oli keskeistä liikkeen syiden selvittäminen.[1]

Aristoteles katsoi, että kaikki teot, sekä inhimilliset että eläimelliset, seuraavat halusta, joko tiedostetusta tai tiedostamattomasta sellaisesta. Vaikka aikaisemmin erityyppisten sielujen keskeisimmäksi kyvyksi oli mainittu ravitseminen, aistiminen ja mieli, Aristoteles joutui toteamaan, ettei yksikään niistä selittänyt liikettä täysin. Kasveilla oli tarve pyrkiä ravintoa kohti, mutta ne eivät liikkuneet. Myös jotkut eläimet, vaikka aistivatkin, pysyivät hänen mukaansa paikallaan — esimerkkeinä hän käytti ostereita, joita oli tutkinut eläinopillisissa teoksissaan. Myöskään mieli ei suuntautunut ensisijaisesti sellaisia asioita kohti, jotka antaisivat käskyjä liikkumaan, vaan tämä seurasi haluista.[14] Lopulta Aristoteles päätyi siihen, etteivät halutkaan voineet liikuttaa ihmistä vastustamattomasti, sillä vahvaluonteiset ihmiset pystyivät hallitsemaan niitä järjellä.[15][16][1]

Näin Aristoteles päätyi siihen, että eläimessä tulee olla erillinen haluava sielun kyky (orektikon), jonka tehtävänä oli laittaa eläimet liikkelle.[17] Hän ymmärsi, että tämä oli osittain ristiriidassa sen kanssa, että mieli ei voisi saada aikaan liikettä. Näin hän päätteli liikkeen olevan seurausta sekä halusta että käytännöllisestä järjestä, jotka toimivat tiiviisti yhdessä.[18] Käytännöllinen järki saa liikkeen aikaan silloin, kun se suuntautuu johonkin haluttavaan jonakin haluttavana. Teot suuntautuvat sellaisia asioita kohti, jotka ovat tai näyttävät olevan jotain hyvää.[1] Tässä Aristoteles alkoi lähestyä Nikomakhoksen etiikassa kuvattuja ihmisen eettisiä päämääriä, kuten onnellisuuden tavoittelua.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aristoteles: Sielusta. Pieniä tutkielmia. Eläinten liikkeestä. (De anima. Parva naturalia. De motu animalium.) Suomennos ja selitykset Marke Ahonen, Tuija Jatakari, Simo Knuuttila, Kati Näätsaari, Juha Sihvola. Helsinki: Gaudeamus, 2006. ISBN 951-662-546-0.
  • Aristoteles: Metafysiikka. (Ta meta ta fysika.) Suomentaneet Tuija Jatakari, Kati Näätsaari, Petri Pohjanlehto. Selitykset laatinut Simo Knuuttila. Teokset 6. Helsinki: Gaudeamus, 1990. ISBN 951-662-492-8.
  • Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka. (Ethica Nicomachea.) Kääntänyt ja selitykset laatinut Simo Knuuttila. 2. tarkistettu painos (1. painos 1989). Teokset 7. Helsinki: Gaudeamus, 2005. ISBN 951-662-941-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Shields, Christopher: Aristotle's Psychology The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 11.10.2010. (englanniksi)
  2. Aristoteles: Sielusta 402a3-5.
  3. Aristoteles: Aisteista ja aistimisesta 436a6-8.
  4. Shields, Christopher: Aristotle: Living Beings The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 11.10.2010. (englanniksi)
  5. Aristoteles: Sielusta 412a12-22.
  6. Sihvola, Juha: Selitykset teokseen Aristoteles 2006, s. 189.
  7. Lorenz, Hendrik: Ancient Theories of Soul: Aristotle's Theory of Soul The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. Viitattu 11.10.2010. (englanniksi)
  8. Sielusta 429a9-10, 428a5, 432b26, 434b3.
  9. Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka VI.8 1143a35-b5.
  10. Aristoteles: Metafysiikka 980a21
  11. Aristoteles: Sielusta 414b18, 429a6-8.
  12. Sielusta 429a13-18.
  13. Aristoteles: Sielusta 405b11, 409b19-24.
  14. Aristoteles: Sielusta 432b14-33a5.
  15. Aristoteles: Sielusta 433a6-8.
  16. Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka 1102b26.
  17. Aristoteles: Sielusta 433a31-b1.
  18. Aristoteles: Sielusta 433a17-19.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]