Araukariat

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Araukariat
Chilenaraukaria (Araucaria araucana)
Chilenaraukaria (Araucaria araucana)
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset, Eucarya
Kunta: Kasvit, Plantae
Siemenkasvit Spermatophyta
Havupuut Pinophyta
Lahko: Mäntymäiset Pinales
Heimo: Araukariakasvit Araucariaceae
Suku: Araukariat
Araucaria
Juss., 1789[1]
Levinneisyyskartta
Araucaria Distribtion.svg
Synonyymit
  • Dombeya Lam., 1786
  • Columbea Salisb., 1807
  • Eutassa, Salisb., 1807
  • Eutacta Link, 1842
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Araukariat Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Araukariat Commonsissa

Araukariat (Araucaria) on araukariakasvien heimoon kuuluva havupuusuku.[2][3] Siihen kuuluu 19 lajia ainavihantia puita, joita esiintyy luonnonvaraisena hajanaisella alueella eteläisellä pallonpuoliskolla Etelä-Amerikassa, Australaasiassa sekä joillakin Tyynenmenren saarilla. Araukarioita on monesti kutsuttu ”eläviksi fossiileiksi”, sillä sukuun tunnistettavasti kuuluvia puita oli olemassa jo jurakaudella.[4]

Nimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suvun nimet viittaavat Etelä-Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluviin mapucheihin lukeutuviin pehuencheihin, joita kutsuttiin aiemmin nimellä Araucano.[1] Pehuenchet ovat perinteisesti asuneet chilenaraukarian (Araucaria araucana) luontaisella elinalueella, ja keränneet puun siemeniä ruoaksi.[5]

Kuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Araukariat ovat ainavihantia, pihkaisia puita. Oksat haarautuvat yleensä rungosta säännöllisinä kiehkuroina. Varret ovat pitkään tiheään kasvavien lehtien peittämiä. Nuorilla puilla oksitus ulottuu maahan asti, mutta vanhemmiten puilla on usein korkealle oksaton runko. Latvuksen muoto vaihtelee kapean pylväsmäisestä leveän sateenvarjomaiseen. Silmut ovat suhteellisen pieniä ja silmusuomuttomia. Rungon kuori voi hilseillä suomumaisina tai suurina levyinä, tai kapeampina vaakasuuntaisina liuskoina.[1][4]

Lehdet ovat monivuotisia, ruodittomia ja asennoltaan kierteisiä. Ne säilyvät joillakin lajeilla pitkään rungossakin. Lehtien muoto vaihtelee neulasmaisesta suomumaiseen ja suikeaan. Joillakin lajeilla on erillisiä muodoltaan ja kooltaan eroavia varhais- ja myöhäislehtiä. Lehdet ovat yleensä abaksiaaliselta eli selänpuoleiselta pinnaltaan kölillisiä. Lehtien laidat voivat olla ehyitä, hienohampaisia tai nystyisiä. Ilmarakoja on tavallisesti lehden kummallakin pinnalla, mutta enemmän adaksiaalisella eli vatsanpuoleisella pinnalla. Lehdessä on tavallisesti useita johtojänteitä ja pihkatiehyitä. Lehdet karisevat yleensä pienempien oksanhaarojen kanssa kokonaisina.[1]

Araukariat voivat lajista riippuen olla yksikotisia, jolloin erilliset hede- ja emikukinnot sijaitsevat samassa puuyksilössä tai kaksikotisia, jolloin ne sijaitsevat eri yksilöissä.[1] Kukinnot kasvavat yksittäin ja voivat kehittyä kärki- tai hankasilmuihin. Niiden tyvellä on yleensä useita tukilehtiä. Hedekukintojen eli hedekäpyjen muoto vaihtelee lieriömäisestä munanmuotoiseen. Ne ovat aluksi pystyjä, mutta usein pölytyksen aikaan riippuvia, ja karisevat pian pölytyksen jälkeen. Hedekukinto koostuu lukuisista rangan ympärille kierteisesti asettuneista hedelehdistä. Hedelehti koostuu kapeasta varresta ja sen kärjessä olevasta lavasta. Lapa voi olla muodoltaan kolmiomainen, vinoneliömäinen tai kilpimäinen. Hedelehdessä on 6–20 siitepölyä tuottavaa pölylokeroa.[1]

Emikukinnot eli kävyt ovat yleensä pyöreitä, suuria ja pihkaisia. Kävyt koostuvat kierteisesti paksun rangan ympärille asettuneista suomuista. Suomut itsessään koostuvat suuremmasta peitinsuomusta ja sen ympäröimästä pienemmästä emisuomusta, jotka ovat osittain yhteenkasvaneet.[1] Kävyt kypsyvät tavallisesti toisena vuotenaan ja hajoavat kypsyttyään käpysuomujen karistessa, jolloin siemenet leviävät ympäristöön.[1][6] Siemenet ovat siivettömiä ja muodoltaan kiilamaisia. Itäminen on yleensä epigeeistä eli maanpäällistä, jolloin sirkkalehdet nousevat maan pinnalle, mutta queenslandinaraukarialla (Araucaria bidwillii) hypogeeista, jolloin ne jäävät maan pinnan alle.[1][5]

Luokittelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Araukariat ovat araukariakasvien heimoon kuuluvia havupuita. Suvun nykyisin elävät lajit voidaan jakaa sekä kasvienosien ulkomuodon että geneettisen tutkimuksen perusteella selvästi neljään sektioon, joissa on yhteensä 19 lajia.[1][4] Näiden nykyisin elävien lajien lisäksi sukuun on kuvattu useita esihistoriallisia lajeja.[4]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoriallisen Araucaria mirabilisin fossiilinen käpy.

Araukarioilla on hyvin hajanainen levinneisyys. Niitä esiintyy luonnonvaraisena Australiassa, Indonesiassa, Papuassa-Uudessa-Guineassa, Uudessa-Kaledoniassa, Norfolkinsaarella sekä Etelä-Amerikassa Argentiinassa, Brasiliassa ja Chilessä. Selvästi suurin lajirunsaus on Uudessa-Kaledoniassa, jossa kasvaa kotoperäisenä 13 suvun 19 lajista.[4]

Aiemmin kehityshistoriansa aikana araukarioita on kasvanut huomattavasti laajemmalla alueella sekä eteläisellä että pohjoisella pallonpuoliskolla. Suvun ei uskota koskaan ylittäneen valtameriä, vaan levittäytyneen nykyisen Etelä-Amerikan, Australian ja Uuden-Kaledonian alueiden välillä ennen kuin maa-alueet erkanivat toisistaan aikaisemman Gondwanan mantereen hajotessa liitukaudella yli 100 miljoonaa vuotta sitten.[4]

Elinympäristö ja ekologia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Araukarioita kasvaa luonnossa monentyyppisissä olosuhteissa. Monet lajit, kuten parananaraukaria, queenslandinaraukaria ja papuanaraukaria kasvavat harvakseltaan ylispuuna monilajisissa metsissä.[7][5][8] Chilenaraukaria kasvaa lämpimänlauhkeissa, kosteissa vuoristometsissä, kun taas parananaraukaria kasvaa kuivemmissa metsissä sekä myös avoimemmilla, savannimaisilla alueilla.[7][9] Queenslandinaraukaria ja papuanaraukaria kasvavat trooppisissa sademetsissä.[5][8] Useimmat Uuden-Kaledonian lajit puolestaan ovat pienikokoisia puita, jotka ovat sopeutuneet kasvamaan alueelle tyypillisillä vähäravinteisilla serpentiinimailla.[10][11][12][4]

Kulttuurillinen ja taloudellinen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paahdettuja chilenaraukarian siemeniä kuorineen ja kuorittuina.

Usean araukarian suuret siemenet ovat syötäviä. Chilenaraukarian siemenillä on ollut tärkeä asema niiden levinneisyysalueella asuneiden mapuchejen kulttuurissa. Siemenet ovat perinteisesti olleet tärkeä osa mapuchejen ruokavaliota talvella, ja puulla on ollut kansalle myös uskonnollista merkitystä.[9][13] Queenslandinaraukarian elinalueilla asuneet Australian aboriginaalit ovat perinteisesti keränneet sen siemeniä ruoaksi.[5] Näiden kahden lajin lisäksi myös parananaraukarian siemeniä käytetään ruokana.[14]

Monet araukariat ovat suurikokoisina puina olleet paikallisesti tärkeitä puutavaran lähteinä. Lisäksi useat suvun lajit ovat yleisiä koristepuita subtrooppisen ja trooppisen ilmaston alueilla sekä chilenaraukaria lauhkean ilmaston alueella.[4][9] Erityisesti norfolkinaraukariaa on pitkään kasvatettu myös huonekasvina.[15] Sitä on myyty Suomessa myös ”huonekuusen” nimellä.[2][16]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Farjon, Aljos: A Handbook of the World's Conifers, s. 185–208. Leiden: Brill, 2010. ISBN 9789004177185. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Farjon 2010, s. 185
  2. a b c d e f Räty, Ella: Viljelykasvien nimistö, s. 26. Helsinki: Puutarhaliitto, 2012. ISBN 978-951-8942-92-7.
  3. a b c d e f g h Junikka, Leo; Kurtto, Arto: Araucaria Finto: Kassu - Kasvien suomenkieliset nimet. Kansalliskirjasto. Viitattu 24.1.2016.
  4. a b c d e f g h Earle, Cristopher J.: Araucaria The Gymnosperm Database. 23.11.2012. Viitattu 24.1.2016. (englanniksi)
  5. a b c d e Farjon 2010, s. 195
  6. Farjon 2010, s. 33
  7. a b Farjon 2010, s. 190
  8. a b Farjon 2010, s. 203
  9. a b c Farjon 2010, s. 192
  10. Farjon 2010, s. 205
  11. Farjon 2010, s. 206
  12. Farjon 2010, s. 208
  13. Earle, Cristopher J.: Araucaria araucana The Gymnosperm Database. 23.11.2012. Viitattu 24.1.2016. (englanniksi)
  14. Farjon 2010, s. 191
  15. Farjon 2010, s. 201
  16. Mitchell, Alan & Wilkinson, John: Euroopan puuopas, s. 30. Suom. Kurtto, Arto. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2009. ISBN 951-1-14705-6.