Aleksandr Knaifel

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Aleksandr Aronovitš Knaifel (ven. Алекса́ндр Аро́нович Кна́йфель, 28. marraskuuta 1943 Taškent, Uzbekistanin sosialistinen neuvostotasavalta, Neuvostoliitto2024[1]) oli venäläinen säveltäjä.[2]

Knaifel oli aluksi sellisti, mutta hermotulehdus pakotti hänet vaihtamaan alaa. Hän ryhtyi säveltäjäksi ja opiskeli Boris Arapovin johdolla Leningradissa 1964–1967. Knaifel jäi asumaan kaupunkiin, jossa hän siitä saakka toimi freelance-säveltäjänä ja musiikkitoimittajana.[2]

Jo ensimmäisistä töistään lähtien Knaifel alkoi vältellä virallisia sääntöjä musiikin estetiikalle. Hän liittyi joukkoon avantgarde-säveltäjiä, joka syntyi 1960-luvulla. Moskovassa samanhenkisiä aikalaisia olivat muun muassa Alfred Schnittke, Sofia Gubaidulina ja Edison Denisov, Kiovassa Valentin Silvestrov sekä Tallinnassa Arvo Pärt. Knaifel ei kuitenkaan hylännyt perinteitä täysin, vaan otti vaikutteita myös Wienin toisesta koulukunnasta ja Dmitri Šostakovitšilta. Knaifelin sävellykset ovat ennen kaikkea erittäin intensiivisiä ja ilmaisuvoimaisia. Hän tutkii erilaisten sävellystekniikoiden ja rikkaiden äänimaailmoiden mahdollisuuksia.[2]

Knaifelin sävellystyyli muuttui 1970-luvulla. Hänen tuotantovaihtinsa hidastui ja hän keskittyi laajempiin ja rakenteisempiin töihin. Hänen töidensä musiikillinen materiaali kehittyi säästeliäämmäksi ja työt keskittyivät äänen rooliin päättävässä roolissa sävellysten etualalla. 1990-luvulla hänen työnsä saivat voimakkaita uskonnollisia vaikutteita, liikkuen filosofian, psykologian ja esoteerisuuden rajamailla.[2]

Knaifelin tuotanto käsittää lukuisia kokonaisuuksia sisältäen teatterimusiikkia, symfonisia sävellyksiä, elokuvamusiikkia, kamarimusiikkia ja laulumusiikkia. Hänen töitään ovat esittäneet muun muassa Mstislav Rostropovitš, Gennadi Roždestvenski sekä Aleksei Ljubimov.[2]

  1. Pölönen, Sakri: Venäläinen säveltäjä Alexander Knaifel on kuollut Helsingin Sanomat. 28.6.2024. Viitattu 29.6.2024.
  2. a b c d e Knaifel, Alexander Composer portraits. 2012. Sikorski. Viitattu 24.1.2012.