Ahmad Šah Dorrani

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ahmad Šah Dorrani
Ahmad Šahin muotokuva, luultavimmin vuodelta 1757.
Ahmad Šahin muotokuva, luultavimmin vuodelta 1757.
Dorrani-valtakunnan hallitsija
1747–1772
Seuraaja Timur Šah
Tiedot
Syntynyt 1723
Kuollut 1772
Oikea nimi Ahmad Khan
Etnisyys paštu
Arvonimet dorr-e dawran
padešah

Ahmad Šah Dorrani (myös muoto Durrani, alun perin Ahmad Khan, (pašt. ‏ احمد شاه دراني‎), s. 1723 – k. 1772) oli Afganistanin Dorrani-valtakunnan perustaja ja maan hallitsija vuosina 1747–1772. Häntä pidetään nykyaikaisen Afganistanin valtion perustajana.[1]

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahmad Šah kruunataan vuonna 1747. Abdul Ghafoor Breshnan maalaus. (1900-luku).
Panipatin taistelu vuonna 1761. Ahmad Šah ruskean hevosen selässä. Maalaus on arviolta vuodelta 1770.

Ahmad Šah Dorrani oli alkuperäiseltä nimeltään Ahmad Khan ja hän syntyi vuonna 1723. Taustaltaan hän oli Abdalien ylimystöä ja hän kuului Saduzai-klaanin Popalzai-alaklaaniin. Ahmad Khanin isä Muhammad Zaman Khan oli entinen Heratin hallitsija. Abdalit vastustivat aluksi Persian hallitsija Nadir Šahia ja Ahmad Khanin veli oli johtanut Heratin puolustajia. Abdalit liittyivät kuitenkin lopulta Nasirin joukkoihin ja Ahmad eteni sotilasurallaan Nasirin alaisuudessa. Vain 25-vuotiaana hän kuului Nadirin luottoupseereihin ja hän oli toiminut Mazandaranin kuvernöörinä. Nadir murhattiin sotaretkellä vuonna 1747, mikä joti afšaridien Persian nopeaan hajoamiseen. Ahmad palasi Persiasta Kandahariin ja matkallaan hänen johtamiinsa abdaleihin liittyi suuri joukko sotaretkeltä palaavia kizilbašisotureita, jotka kuulivat nyt halitsijansa murhasta. Ahmadilla oli näin hänen saapuessaan Kandahariin tukenaan karaistunut sotajoukko ja näiden mukana olleen ryöstösaaliin tuomia varoja.[2]

Abdalit olivat nousseet johtavaan asemaan Khorasanissa Nadirin kukistettua aikanaan heidän kilpailijansa Ghelzait. Nadirin kuoltua oli mahdollista päästä eroon persialaisvallasta ja lokakuussa 1747 abdaliylimykset kokoontuivat pitääkseen džergan eli neuvonpidon uuden johtajan valitsemiseksi. Ahmadin asema ehdokkaana oli vahva, mutta hänellä oli myös kilpailijoita, kuten Barakzai-klaanin Muhamadzai-alaklaanin johtaja Džamal Khan. Neuvonpidon kulusta ei ole luotettavia historiallisia lähteitä, mutta tiedetään että yhdeksän päivän kuluttua Ahmad oli valittu kuninkaaksi kunnianimellä dorr-e dawran. Abdaleita alettiin kutsua sittemmin Dorraneiksi ja Džamal Khanista nimitettiin suurvisiiriksi. Tarinan mukaan eräs suufilainen pyhimys asetti Ahmadin turbaaniin kaksi vehnäntähkää kruunun symboliksi ja tähkät on kuvattu Afganistanin nykyisessä lipussa ja vaakunassa.[2]

Ahmadin uusi valtakeskus muodostui Kandahariin, jota hän alkoi jälleenrakentaa Nadirin valtakauden hävitysten jälkeen. Lähialueen mahdolliset kilpailijat olivat heikentyneet merkittväsäti. Nadir oli kukistanut Ghelzait ja uzbekit, ja mogulit olivat keskittyneet omiin sisäisiin selkkauksiinsa. Ahmad pystyi näin rauhassa alistamaan Hindukušin alueen turkmeenit, tadžikit ja hazarat. Herat kukistui piirityksen jälkeen vuonna 1750 ja hieman sen jälkeen vallattiin myös Mašhad ja Nišapur. Hän pakotti myös Khorasania hallineen Nadirin pojanpojan Šahrokh Afšarin tunnustamaan oma yliherruutensa. Nopeat ja helpot valtaukset eivät kuitenkaan kestäneet ikuisesti. Yritys edetä syvemmälle Persiaan tyrehtyi Golestanissa kärsittyyn tappioon, minkä mukana jäivät myös haaveet Nadir Šahin vanhan valtakunnan yhdistämisestä.[2]

Ahmad Šah menestyi paremmin Intian suunnalla. Koko elämänsä aikana hän teki kaikkian yhdeksän sotaretkeä Pohjois-Intiaan. Mogulit voittivat hänen joukkonsa Manupurin taistelussa vuonna 1748, mutta voitto jäi heidän viimeisekseen. Vuonna 1757 paštut ryöstivät mogulien pääkaupunki Delhin ja Alamgir II:n oli tunnustettava Ahmad Pandžabin, Kašmirin ja Sindin hallitsijaksi. Ahmadin voittojen myötä mogulit eivät enää olleet Pohjois-Intian valtiaina. Ahmad ei kuitenkaan kyennyt vakiinnuttamaan valtaansa moguleilta vallatuilla alueilla, vaan näiden paikalliset hallitsijat kapinoivat tilaisuuden tullen. Lisäksi mogulien ohella Ahmadilla oli Intiassa kaksi voimakasta vastustajaa, Marathivaltakunta ja Sikhivaltio. Hindulaiset marathit olivat aluksi taisteluissa niskanpäällä, mutta he kärsivät tappion Panipatin taistelussa vuonna 1761, minkä jälkeen he vetäytyivät takaisin tukalueilleen etelään. Sikhit olivat puolestaan nousseet voimatekijäksi Pandžabissa. Ahmad ajautui pitkään sotaan heitä vastaan, mutta sodalla ei ollut selvää voittajaa. Lahore vaihtoi omistajaa useaaan otteeseen ja sikhien pyhä kaupunki Amritsar ryöstettiin vuonna 1762. Intiasta poiketen Ahmadin valtakunnan raja pohjoisessa oli suhteellkisen rauhallinen Buharan emiiri oli aluksi yrittänyt vallata menettämiään alueita, mutta lopulta solmitun sopimuksen mukaisesti Buharan ja Ahmadin valtakunnan raja vedettiin Amurdarjalle. Ahmad Šah kuoli vuonna 1772 ja hänet haudattiin Kandahariin.[2]

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ahmadin luoma valtakunta tunnettiin sittemmin Dorrani-valtakunnan nimellä ja siihen kuului suuri osa nykyisestä Afganistanista, Pakistanista ja Itä-Iranista. Syntynyt valtakunta oli muodoltaan pikemminkin heimoliitto, kuin keskusjohtoinen valtio. Afganistanilaisessa historiankirjoituksessa Ahmadin on usein tulkittu pyrkineen yhdistämään paštujen maat, mutta todellisuudessä hänellä ei liene ollut kansallista motiivia valtakuntaansa luodessaan. Hän piti todennäköisemmin itseään Nadir Šahin valtakunnan seuraajana ja käytti esimerkiksi titteliä padešah eli suurkuningas. Häntä pidetään kuitenkin nykyisen Afganistanin perustajana ja paštut käyttävät hänestä lisänimeä baba eli isä. Paštujen asema valtakunnan hallinnossa oli korostunut, mutta tämä selittynee käytännön syillä. Lyhyen valtakamppailun jälkeen Ahmadin seuraajaksi nousi hänen vanhin poikansa Timur Šah.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 619–620. Lähteessä on kuolinvuotena 1773. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. a b c d e Andrei Sergejeff: Afganistanin historia - Silkkitietä kulttuurien risteykseen, s. 146-152. Gaudeamus Helsinki University Press, 2011. ISBN 978-952-495-219-4. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]