Abazankielinen kirjallisuus
Abazankielinen kirjallisuus perustuu abazojen rikkaaseen suulliseen kansanperinteeseen sekä klassisen venäläisen ja neuvostokirjallisuuden esikuviin.[1] Abazankieliseen suulliseen perinteeseen kuuluu Pohjois-Kaukasian kansojen yhteinen Nart-eepos, satuja, sankaritaruja sekä humoristisia ja opettavaisia kertomuksia.[2]
Kirjallisuuden ensiaskeleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Abazan kirjakieli luotiin 1930-luvun alussa. Ensimmäiset runot ja kertomukset ilmestyivät vuonna 1934 Tatlustan Tabulovin ja Nuh Ozovin laatimissa koulujen oppi- ja lukukirjoissa sekä abazankielisessä sanomalehdessä. Lupaava alku katkesi Stalinin vainoihin ja varsinkin toiseen maailmansotaan, jossa menehtyi useita aloittelevia kirjailijoita. 1940–1950-lukujen vaihteessa kaunokirjallisuuden kehitys alkoi uudelleen lähes tyhjästä.[3]
Runous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1950-luvulta lähtien tärkeimmällä sijalla oli runous, jota julkaistiin aluksi yhteiskokoelmina. Vuonna 1956 ilmestyi Kali Džegutanovin runokokoelma ”Sinua laulan, isänmaa”, jota vuonna 1958 seurasivat Pasarbi Tsekovin, Bemurza Thaitsuhovin, Džemuladin Lagutševin ja Mikael Tšikatujevin runokirjat sekä kokoelma Tatlustan Tabulovin tšerkessistä tekemiä käännöksiä. 1950-luvun lopusta lähtien abazankielistä kaunokirjallisuutta julkaistiin säännöllisesti erillisinä kirjoina.[3]
Sodanjälkeinen runous oli tyyliltään kömpelöä ja muistutti säkeiksi jaettua proosaa. Yhteiskunnallinen tematiikka alkoi laajentua 1950-luvun lopussa, jolloin alettiin kirjoittaa maisema- ja rakkauslyriikkaa. Runouden yleissävy oli kuitenkin vielä pitkään opettavainen ja julistava. 1950-luvun runoilijoista taitavimpana pidetään Bemurza Thaitsuhovia.[3]
Runouden kehitys jatkui voimakkaana 1960-luvulla. Tsekov ja Thaitsuhov kuvasivat teoksissaan herkästi ja ilmeikkäästi luontoa ja arkielämän ilmiöitä. Aikaisempien vuosien pateettiseen julistukseen alettiin suhtautua ironisesti, vaikka siitä ei myöhemminkään päästy kokonaan eroon. 1960-luvun runouden merkittävimpiä saavutuksia olivat Tšikatujevin kokoelmat ”Sydämen päiväkirja” (1967) ja ”Abazaratsastajat” (1969), joiden voimakas satiiri ja rakkauslyriikka eivät ole vieläkään menettäneet merkitystään. Jo 1950-luvulla aloittaneesta Mira Tljabitševasta kehittyi ensimmäinen merkittävä naisrunoilija, joka on tuonut kokonaan uuden näkökulman abazankieliseen runouteen. 1960-luvulla debytoineita runoilijoita ovat Kasai Batalov, Fatima Apsova ja Kerim Mhtse.[3]
1970–1990-luvuilla runous kehittyi etupäässä 1960-luvulla muotoutuneen kirjailijapolven voimin. Tämän ajan runoilijoista merkittävin oli perinteisiä kaanoneita noudattava Kerim Mhtse. Harvoja uusia nimiä olivat 1980-luvulla aloittanut Ali Jonov sekä 1990-luvulla debytoineet Maramyz Džudžujeva ja Larisa Šebzuhova.[3]
Proosa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Abazankielisen proosakirjallisuus kehittyi pitkään runouden varjossa. Ensimmäinen pienoisromaani, Hamid Žirovin ”Elämää etsimässä” ilmestyi vuonna 1958, ja vuonna 1962 julkaistiin hänen kirjoittamansa ensimmäinen abazankielinen romaani ”Vuorten herääminen”. 1960-luvulla proosaa alkoi kirjoittaa Muhadin Dagužijev, jonka vuonna 1966 ilmestynyt ”Kourallinen multaa” on yksi merkittävimmistä abazaromaaneista.[3]
Proosan voimakkain kehityskausi oli 1980-luvulla, jolloin ilmestyivät muun muassa Kali Džegutanovin romaanit ”Kultainen risti” ja ”Laba”, Rašid Huževin pienoisromaani ”Azamatin aamunkoitto” ja Dagužijevin ”Velka”. Teosten aiheet liittyvät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta historiallisiin tai lähimenneisyyden tapahtumiin.[3]
Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Abazankielisten kirjojen julkaiseminen vaikeutui huomattavasti Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Kun 1980-luvulla ilmestyi 40 abazankielistä kirjaa, seuraavan vuosikymmenen aikana niitä julkaistiin vain 22. Käytännössä kirjailijat joutuvat itse hankkimaan rahat teostensa painamiseen. 1990-luvulla ilmestyneistä teoksista merkittävinä voi pitää vain Kerim Mhtsen runokirjoja ”Kesän ja syksyn välisenä hetkenä” (1993) ja ”Ette tiedä, kuka olen” (1994), Muhadin Dagužijevin romaania ”Elä, Rina” (1997) ja Valentina Kopsergenovan kertomuskokoelmaa ”Noituus” (1996).[3]
Taloudellisten seikkojen ohella ongelmana on kirjailijapolven ikääntyneisyys. 2000-luvun alussa abazankielisen kirjailijakunnan muodostivat lähes yksinomaan 1960-luvulla tai sitä ennen aloittaneet tekijät. Alle 45-vuotiaita kirjailijoita ei ole juuri lainkaan. Sanomalehti Abazašta on pyrkinyt aktivoimaan kirjallisuusharrastusta lapsille suunnattujen kilpailujen avulla. Nykyisellään abazankielisen kirjallisuuden tulevaisuus näyttää varsin synkältä.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Bolšaja Sovetskaja Entsiklopedija, tom 11, s. 400. Moskva: Sovetskaja Entsiklopedija, 1973.
- ↑ Krasnaja kniga jazykov narodov Rossii: Entsiklopeditšeski slovar-spravotšnik, s. 11. Moskva: Academia, 1994. ISBN 5-87444-018-6.
- ↑ a b c d e f g h i Tšekalov, P.K.: Biobibliografitšeski spravotšnik ”Abazinskije pisateli” sharpni.ru. Viitattu 17.12.2010. (venäjäksi)[vanhentunut linkki]