18 elektronin sääntö

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

18 elektronin sääntö on kemiassa käytetty nyrkkisääntö, jonka mukaan siirtymämetalli saavuttaa saman elektronikonfiguraation kuin jalokaasu, kun sillä on yhteensä 18 elektronia uloimmilla energiatasoilla. Sääntö on vastaava kuin oktettisääntö, joka puolestaan ei päde siirtymämetalleille. Se on usein käyttökelpoinen ennustettaessa siirtymämetallien, lantanoidien ja aktinoidien yhdisteiden, etenkin organometallisten yhdisteiden, ominaisuuksia. Säännössä otetaan s- ja p-elektronikuorien (ns. oktetin sisältävät kuoret) lisäksi huomioon myös d-orbitaalien elektronit. Säännössä oletetaan, että metallin d-orbitaalit kykenevät muodostamaan toisten atomien atomiorbitaalien, tai yhdisteiden molekyyliorbitaalien kanssa enintään 5 sidosta, sallien siten enintään 9 sidosta näille atomeille yhdisteissä. Säännöstä on olemassa poikkeuksia, joita kyetään muilla säännöillä selittämään.

Esimerkiksi ryhmän 11 alkuaineilla kupari, hopea, kulta, ja röntgenium on useita samankaltaisia ominaisuuksia. Samoin kuin alkalimetalleilla, on myös näillä siirtymämetalleihin kuuluvilla alku­aineilla vain yksi elektroni uloimmalla elektroni­kuorellaan. Mutta niillä on myös toiseksi uloimman elektroni­kuoren kaikki d-orbitaalit täysiä, ja myös nämä elektronit osallistuvat kemiallisiin sidoksiin. Tämä seikka antaakin näille alku­aineille useita alkali­metalleista selvästi poikkeavia ominaisuuksia. Toisin kuin alkalimetallit, ne reagoivat hyvin heikosti tai eivät juuri lainkaan. Ne kuitenkin johtavat erittäin hyvin sähköä, sillä ne saavuttavat 18 elektronin tilan jo metallimuodossa, sillä ne esiintyvät metallihilassa ionisoituneina.[1]

Useasti siirtymämetallien yhdisteiden ominaisuuksia selitetään myös koordinaatiolukujen avulla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Antti Kivitie, Osmo Mäkinen: Kemia, s. 403. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10136-6.
Tämä kemiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.