Valosähköinen ilmiö

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Fotonit osuvat aineeseen, jolloin fotonien tuoma energia emittoituu aineesta irronneina elektroneina.

Valosähköisessä ilmiössä fotoni absorboituu atomiin irroittaen tästä elektronin.[1] Ilmiössä fotoni katoaa ja sen koko energia siirtyy elektronille.[2] Irronnutta elektronia kutsutaan fotoelektroniksi.[1] Ilmiö havaitaan useimmin metalleilla.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hertz havaitsi, että kipinä siirtyy kahden varatun levyn välillä helpommin, kun toiseen levyyn säteilyttää valoa.

Valosähköisen ilmiön havaitsi ensimmäisen kerran Heinrich Hertz vuonna 1887.[3] Hän huomasi, että kipinä hyppää kahden sähköisesti varatun levyn välillä helpommin, kun toiseen levyyn säteilyttää valoa.[4]

Koetuloksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokeellisesti valosähköilmiöstä todettiin seuraavat seikat:

  • Ilmiö esiintyy vain, kun säteilyn taajuus on tietyn rajan ylä­puolella; tämä raja on eri metalleilla eri suuri. Pienempi­taajuinen säteily ei saa ilmiötä aikaan, olipa sen intensiteetti kuinka suuri tahansa.[5]
  • Jos säteilyn intensiteetti kasvaa, mutta sen taajuus pidetään vakiona, metallista irtoaa enemmän elektroneja, mutta irronneet elektronit eivät saa suurempaa liike-energiaa, vaan se on kullakin taajuudella vakio.
  • Irronneiden elektronien liike-energia on suoraan verrannollinen säteilyn taajuuden ja sen pienimmän taajuuden erotukseen, jolla valo­sähkö­ilmiö esiintyy. Elektronien liike-energian ja tämän taajuus­erotuksen suhde on siis vakio ja lisäksi kaikilla metalleilla sama.

Ilmiön selitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näiden koetulosten selittäminen osoittautui ongelmaksi. Klassisen teorian mukaan minkä tahansa taajuisen säteilyn olisi pitänyt irrottaa elektroneja, kunhan vain säteilyn intensiteetti on tarpeeksi suuri. Ei myöskään voitu selittää, miksi elektronien liike-energia riippuu säteilyn taajuudesta, mutta ei sen intensiteetistä.

Asia voitiin selittää vasta kvanttiteorian avulla, ja ilmiö onkin tärkeä osoitus valon hiukkas­luonteesta ja aalto-hiukkasdualismista. Tämän osoitti Albert Einstein vuonna 1905. Einstein sovelsi selityksessään Max Planckin kehittämää kvanttiteoriaa. Planck oli todennut, että lämpösäteily lähtee määräsuuruisina kvantteina ja että tällaisen kvantin energia on suoraan verrannollinen säteilyn taajuuteen, mutta Einstein osoitti, että tämä säteilyn kvanttiluonne säilyy sen lähtemisen jälkeenkin ja että se myös absorboituu samansuuruisina kvantteina. Valosähköisessä ilmiössä energia välittyy yhden kvantin, fotonin kokoisina annoksina yksittäiselle elektronille. Elektroni ei siis voi kerätä irtoamiseen tarvitsemaansa energiaa useilta fotoneilta, vaan sen on saatava se yhtenä pakettina. Voidaan ajatella, että fotonit antavat elektroneille tietynsuuruisia iskuja: jos elektroni ei irtoa yhdellä iskulla, se ei irtoa lainkaan, vaikka sitä kuinka pommitettaisiin.

Einsteinin matemaattinen muotoilu ilmiölle on vuodelta 1905, jolloin hän julkaisussaan Uber einen die Erzeugung und Verwandlung des Lichtes betreffenden heuristischen Gesichtspunkt esitti, että sähkömagneettista säteilyä voisi kuvata tietynsuuruisina energiapaketteina, kvantteina (nyk. fotoni). [6] Valokvanttien idea oli ristiriidassa James Maxwellin sähkömagneettista säteilyä kuvaavien yhtälöiden kanssa, ja sen kanssa että energia oletettiin jatkuvasti jakautuneeksi. Vielä sen jälkeen kun kokeet näyttivät Einsteinin teoriat tarkoiksi, ajatusta fotoneista ei yleisesti hyväksytty. Einsteinin kaava ennusti irrotettujen elektronien energian kasvavan lineaarisesti säteilyn taajuuden funktiona. Robert Millikan näytti tämän todeksi 1915.

Vuonna 1921 Einstein sai valosähköisen ilmiön selityksestä Nobelin fysiikan­palkinnon.

Yhtälöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fotonin energia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fotonin energia \scriptstyle E voidaan laskea sen taajuuden \scriptstyle f tai vaihtoehtoisesti aallonpituuden \scriptstyle \lambda avulla yhtälöllä [7]

 E = hf = \frac{hc}{\lambda},

missä \scriptstyle h on Planckin vakio ja \scriptstyle c on valon nopeus tyhjiössä.

Irronneen elektronin energia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säteilykvantin eli fotonin energian täytyy olla tarpeeksi suuri, että se voisi irrottaa atomista elektronin. Tällöin energiaa tarvitaan vähintään irrotustyön eli elektronin sidosenergian \scriptstyle E_b verran. Sidosenergia on ominainen kullekin metallille.

Jos fotonin aallonpituus on riittävän lyhyt ja siten sen energia on suurempi kuin elektronin sidosenergia (\scriptstyle E > E_b), loput fotonin energiasta muuttuu irronneen elektronin liike-energiaksi \scriptstyle E_k. Elektronin liike-energia on siis fotonin energian ja sidosenergian erotus,[8] ja se voidaan ilmaista muodossa

E_{k} = E - E_b = \frac{1}{2}m_{e}v^{2}.

Tässä \scriptstyle m_e on irronneen elektronin massa ja \scriptstyle v on sen nopeus. Jos metalliin tulleen fotonin energia \scriptstyle E ja elektronien nopeus tunnetaan, esimerkiksi mittaamalla, voidaan yhtälöstä periaatteessa saada selville metallille ominainen irrotustyö \scriptstyle E_b.

Elektronit vuorovaikuttavat voimakkaasti atomien elektroniverhojen kanssa, joten syvemmältä pinnasta lähteneen elektronin saapuessa pinnalle sen liike-energia on saattanut pienentyä törmäysten johdosta. Siksi todellisuudessa havaitaan elektronien nopeusjakauma, jonka maksimiarvoa \scriptstyle v_{\mathrm{max}} käyttämällä voidaan laskea metallin irrotustyö.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jukka Maalampi ja Tapani Perko: Lyhyt modernin fysiikan johdatus. Limes ry, 1997.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Sow-Hsin Chen & Michael Kotlarchyk: Interactions of Photons and Neutrons with Matter, s. 246. World Scientific, 2007. ISBN 9789810242145. (englanniksi)
  2. Christian Iliadis: Nuclear Physics of Stars, s. 237. John Wiley & Sons, 2008. ISBN 9783527618767. (englanniksi)
  3. The Photoelectric Effect (englanniksi)
  4. Young & Freedman: ”38.2”, University Physics with Modern Physics, 11. painos, s. 1448. Pearson, 2004. ISBN 0-321-20469-7. (englanniksi)
  5. Maalampi & Perko, s. 98
  6. David Cassidy: Einstein on the Photoelectric Effect (englanniksi)
  7. Maalampi & Perko, s. 55
  8. Kedar N. Prasad: Radiation Injury Prevention and Mitigation in Humans, s. 15. CRC Press, 2012. ISBN 9781439874240. (englanniksi)