Urho Pikkarainen
Urho August Pikkarainen (käytti saksassa peitenimeä Anderson), (16. maaliskuuta 1895 Kajaani – 3. toukokuuta 1977)[1] oli suomalainen jääkärikapteeni. Hän oli sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa saanut jääkäri. Hän sai tulikasteensa Saksan itärintamalla Misse-joella vuonna 1916. Myöhemmin hän osallistui Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajana Valkoisen armeijan jääkärijoukoissa. Hän osallistui vielä jatkosodassakin taistelutoimintaan pioneeriupseerina rintamajoukoissa.[2][3]
Perhe ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pikkaraisen vanhemmat olivat maalarimestari Juho Joukko Pikkarainen ja Amanda Karoliina Näsänen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Elvi Kyllikki Salosen kanssa. Hän kävi viisi luokkaa Kajaanin yhteiskoulua. Hän kävi myös urheilu- ja voimistelukurssin Suojeluskuntain päällystökoulussa vuonna 1922 ja Taistelukoulun komppanianpäällikkökurssin vuonna 1929 sekä Sotateknillisen koulun vuosina 1930–1932. Pioneerikurssin Suojeluskuntain päällystökoulussa hän kävi vuonna 1937.[2][3]
Jääkärikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pikkarainen liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 14. maaliskuuta 1916, josta hänet siirrettiin myöhemmin pataljoonan tiedonanto-osastoon. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella.[2][3]
Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pikkarainen astui Suomen armeijan palvelukseen varavääpeliksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi 15. jääkäripataljoonaan, josta hänet siirrettiin 4. huhtikuuta 1918 alkaen 6. Jääkärirykmentin 16. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Viipurissa, jossa hän haavoittui lievästi 27. huhtikuuta 1918.[2][3]
Sisällissodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pikkarainen palveli sisällissodan jälkeen nuorempana upseerina 6. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 6:ssa, josta muodostettiin myöhemmin ensin Jääkäripataljoona 3 ja sitten Kajaanin sissipataljoona. Hänet siirrettiin Kajaanin sissipataljoonasta 20. marraskuuta 1914 alkaen nuoremmaksi upseeriksi Laatokan jalkaväkirykmentti 6:n (myöhemmin Viipurin rykmentti) 2. komppaniaan. Pikkarainen erosi armeijan palveluksesta 1. lokakuuta 1919 ja liittyi Suojeluskuntajärjestöön, jossa hän toimi 1. helmikuuta – 15. heinäkuuta 1920 välisen ajan Joutsenon suojeluskunnan paikallispäällikkönä. Joutsenosta hän muutti Elimäelle, jossa hän toimi paikallispäällikkönä paikallisessa suojeluskunnassa 1. lokakuuta 1920 – 30. huhtikuuta 1921 välisen ajan. Elimäeltä hän siirtyi Kajaanin maalaiskunnan suojeluskuntaan, jossa toimi paikallispäällikkönä 1. tammikuuta – 31. joulukuuta 1922 välisen ajan. Suojeluskunnasta Pikkarainen siirtyi Etsivän keskuspoliisin palvelukseen Kajaaniin, jossa hän toimi alaosaston kanslistina 1. tammikuuta – 24. lokakuuta 1923 välisen ajan.[2][3]
Pikkarainen astui takaisin armeijan palvelukseen 24. lokakuuta 1923 ja hänet sijoitettiin Pioneeripataljoonaan, jossa hän toimi ensin nuorempana upseerina 1. komppaniassa ja 25. toukokuuta 1926 lähtien 3. komppaniassa ja 27. heinäkuuta 1928 alkaen samaisen komppanian päällikkönä. Hän siirtyi takaisin suojeluskuntiin 6. huhtikuuta 1933 ja hänet sijoitettiin päälliköksi Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin V alueelle, josta hän siirtyi 1. huhtikuuta 1938 alkaen 2. sotilasohjaajaksi Viipurin suojeluskuntapiirin.[2][3]
Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pikkarainen osallistui talvisotaan Viipurin Vartiopataljoonan komentajana ja Aliupseerikoulun johtajana. Hän osallistui talvisodan taisteluihin Summassa. Välirauhan aikana Pikkarainen toimi aluksi komentajana Jalkaväkirykmentti 8:n III pataljoonassa, josta hänet siirrettiin Puolustusministeriöön. Puolustusministeriöstä hänet siirrettiin Aliupseerikoulun johtajaksi Pioneeripataljoona 1:een. Myöhemmin hän toimi samaisessa pataljoonassa komppanianpäällikkönä. Pioneeripataljoonasta hän siirtyi Suojeluskuntajärjestöön, jossa hänet sijoitettiin sotilasohjaajaksi Pohjolan suojeluskuntaan. Edelleen hänet siirrettiin myöhemmin sotilasohjaajaksi Länsi-Pohjan suojeluskuntapiiriin. Suojeluskunnista hän siirtyi takaisin armeijaan vielä ennen jatkosodan syttymistä ja hänet sijoitettiin pioneeriupseeriksi Maanselän sotilasläänin esikuntaan.[3]
Hän osallistui jatkosotaan pioneeriupseerina 14. Divisioonan esikunnassa ja osallistui jatkosodan taisteluihin Kolvasjärvellä, Repolassa, Omeliassa ja Ontrosenvaaralla. Rintamajoukoista Pikkarainen siirtyi pataljoonan komentajaksi Pioneerikoulutuskeskukseen Korialle vuonna 1942. Myöhemmin hän toimi koulutuskeskuksen teknillisessä toimistossa päällikkönä. Viimeisenä sotavuonna hänet siirrettiin Kainuun suojeluskuntapiirin esikuntaan, josta hän erosi sotien jälkeen. Samalla hän erosi myös armeijan vakinaisesta palveluksesta. Sotien jälkeen Pikkarainen työskenteli eri yhtiöiden palveluksessa vuoteen 1950 saakka, jolloin hän siirtyi kansakoulun opettajan viransijaiseksi Vuolijoen kuntaan, josta hän siirtyi seuraavana vuonna samaiseen tehtävään Sotkamon kuntaan ja edelleen vuonna 1952 Kajaanin maalaiskuntaan, jossa hän työskenteli aina vuoteen 1956 saakka.[3]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
         |
|
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.